maanantai 20. kesäkuuta 2016

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Kävimme perheen kanssa TVOFin finaalia katsomassa Turussa ja seuraavana päivänä sekä hallissa juomassa paakelssikahvit Sinisessä junassa että haahuilemassa Hansakorttelissa. Tiesin, että oli kirjan ja ruusun päivä, joten kahlasin Suomalaisen alehyllyn läpi ja sain kasaan vaadittavat 15 euroa, joilla sain lunastettua itselleni kaupan tekijäisiksi sekä Onks noloo -kirjan että Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (2005/2016) -kirjan.

Olin sattumalta lukenut Hesarista juuri aiemmin kritiikin Itkosen uutuudesta ('Kirjailija Juha Itkosen jatko-osa sortuu omaan taitavuuteensa'), mutta en silti vielä yhdistänyt lukemaani tähän nyt lukemaani.

Kirjan kansi lupasi paljon (tai ei itse kansi, mutta tekstit sen päällä!): 'ARVOSTELU- JA MYYNTIMENESTYS', "Briljantti romaani" TAITEEN MAAILMA, "Olen lukenut tämän vuoden parhaan kotimaisen romaanin, ja sen on kirjoittanut Juha Itkonen" HELSINGIN SANOMAT, "Upeassa romaanissa yhdistyvät mukaansatempaava juoni, kiinnostavat päähenkilöt ja suorastaan suussasulava sanataide." PIRKKA.

Niistä huolimatta tai juurikin niiden takia minulta kesti kolme viikkoa lukea tämä kirja. Luin sitä sohvalla, sängyssä, bussissa ja uimahallin kahviossa, mutta missään vaiheessa itse kirja ei imaissut minua mukaansa sillä tavalla kuin hyvä kirja pakottaa lukijansa vaikka varastamaan yhteistä aikaa.

Joten tämän pitemmälle ei tätä postausta tarvitse lukea arvatakseen sen sisällön.

Itkonen on punonut hyvän lähtökohtaidean suomalaisesta huippuartistista, Summer Maplesta. Se on ajatusleikkinä kiehtova (ja todennäköisesti useammankin henkilön litimärkä uni). Maallikon silmin Itkonen on hyvin sisällä sekä musiikin tekemisessä että sen kuluttamisessa. Sisältö tuntuu täysin uskottavalta substanssin osalta.

Henkilöt eivät kuitenkaan ole kovin isoja. He eivät ole oikein verta ja lihaa eivätkä varsinkaan erityisen ainutlaatuisia ja sitä kautta kiinnostavia. Ennemminkin he ovat tusinatavaraa ja hieman, hmm - kirjallisia ideaalihahmoja.

Voin olla monen muun mielestä myös syvällä metsässä siinä, että todella loistokkaat ja omaperäiset oivallukset sanataidemielessä ovat melko harvassa tässä Itkosen kirjassa. Nämä nelisensataa sivua eivät sisällä sellaista tajunnanvirtaa, synteesiä tai verbaliikkaa, joka saisi lukemaan samaa lausetta yhä uudelleen ja uudelleen ihailusta ymmyrkäisenä.

Perimmiltään tämä kirja on täsmätuote romantiikan nälkäisille. Suvin ja Antin täyttymätön rakkaus on iltapäivän saippuaoopperoiden tuttua temmellyskenttää. Kuten kirjan päiväunipaljastuskin, joka vetää juonenlangan päät lopussa yhteen.

Itkonen koettaa lisätä tarinaan klassista sipulimaista arvoituksellisuutta (ja tietysti onnistuukin juuri tässä) rikkomalla narratiivin rakenteen. Ei ole aivan ensimmäinen kerta, kun sekä aikasuoraa että kertojanäkökulmaa vaihdetaan tarinan keskellä useaan otteeseen. Tässä montaasitekniikka on aivan perusteltu ja toimiva joskaan ei tietysti tuore ratkaisu. Vaan eipä Pulterinkaan tarvinnut keksiä pyörää uudelleen voidakseen viillettää kuvaruudun poikki.

Jään kuitenkin kaikesta marinasta huolimatta odottavalle kannalle. Onko tässä kirjassa sittenkin jokin salattu taso, jota en nyt tavoittanut? Loppujen lopuksi kunkin kirjan arvo paljastuu vasta aikojen kuluessa, jos siihen haluaa tarttua uudelleen. Tai jos Suvin ja Antin tarinan jatko-osa sittenkin kulkeutuu salaperäisesti kaupan alekorista kotihyllylle? Jos kirja kuitenkin jättää jonkin kipinän kytemään. Halun tavata uudelleen.

Pokkariversion kansi on taas kerran täysin luokaton. Tottakai siitä hahmottaa keskeisen instrumentin ja näin, mutta kyllä se on kuvana metritavaraa kuitenkin. Typografia toimii, though.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti