keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Kari Hotakainen: Kantaja

Kävin viime keväänä lähikirjakaupassa ostoksilla. Sain kahdeksan kirjaa alle viidenkympin. Sisällöstäkin riippumatta siis hyvä saalis. (Ja olihan siinä sopassa useampikin sattuma...) Kaupantekijäisiksi pinon päälle lyötiin vielä bon-bon-bonus: Kari Hotakaisen kynäilemä Kantaja (2015). Ilmaiskirja!

Hotakainen on kuulunut pitkään lempikirjailijoideni joukkoon. Kun vetäisin talvella 1991 tuliteräisellä luistimellani silloisen asuinpaikkani Riihikallion koulun kentän reunassa oikean käden keskisormen hermon poikki luistinta jalasta pois ottaessani (sormi operoitiin yöllä Töölössä, mutta hermonpäitä ei saatu enää hitsattua yhteen; nyt olen tunnoton mies), jouduin pienelle sairauslomalle. Työkaverit antoivat ajankuluksi minulle Hotakaisen melko tuoreen Lastenkirjan (1990). Nimi jäi mieleen.

En pitänyt Lastenkirjaa enkä sen koommin muitakaan lukemiani Hotakaisen kirjoja oikein täysosumina, mutta mediahahmona ja haastateltavana Hotakainen on terävä ja harvinaista huippukastia. Hän on siis ehdoton lempikirjailijani. Sitä kautta.

Bonuskirjani osoittautui Kirjan ja ruusun päivän -kylkiäiseksi. Hieno ylläri, vaikka en voinutkaan olla kurkistamasta lahjahevoseni suuhun. Minkälainen kirja Kantaja on ollut kirjoittajalleen? Tilaustyö? Mukava rahasampo? Vähäpätöinen välityö? Kepeä pienoisromaani? Yhdellä sormella taputeltu idea?

Missään tapauksessa en uskonut, että kyse voisi olla kirjailijan sanomisen pakosta, suunnattomasta tarpeesta saada juuri tämä tarina kerrottua, öisessä kammiossa vuodatetusta sielunmaisemasta, sydänverenmakuisesta hengenlennosta ja -tuotteesta. Tätä teoriaa indikoi myös samana vuonna samalta kirjailijalta ilmestynyt Henkireikä, kerrassaan Finlandia-palkinto ehdokas. Voisivatko Kantaja ja Henkireikä painia samassa painoluokassa? Ja jos niin, niin miksei Kantaja ollut Finlanda-ehdokas?

Nämä tällaiset ovat inhimillisiä jos kohta täysin tarpeettomia pohdintoja, koska kuitenkin itse kirja puhuu puolestaan, jos se on elossa.

Ja on sanottava, että Kantaja hengittää kyllä. Eihän sen tarina ole suurensuuri (eikä koko teoskaan kestä mittaansa enempää, 140 numeroitua sivua; keittiövaa'an viisari tuskin värähti kirjan ominaispainoa punnittaessa), eivät sen käänteet ja ellipsit vaadi loputtomasti tilaa, mutta kyllä se on tarina, yhden elämän mittainen eli ihan määrämittainen kohti lateksilla verhottua nänniä.

Kantaja kertoo Timo Kallio -nimisestä elämätöntä elämää elävästä teoreettiseen filosofiaan keskittyneestä maisterista, joka on pudonnut koulutustaan vastaavasta oravanpyörästä ennen sinne päätymistäkään, ja sattuu kirjan alussa seurakuntayhtymän määräaikaiseksi puistotyöntekijäksi. Siis hautasmaalle.

Itse koin, että Timon ajatukset, puheet ja teot eivät olleet aivan huulisynkassa hänen koulutuksensa kanssa. Jotenkin Timo antaa itsestään aloitekyvyttömän, jähmeän ja yksioikoisen jos ei suorastaan yksinkertaisen kuvan, mikä ei aivan sovi yliopisto-opiskelijan muotokuvaksi. Vaikka mikä minä olen sitä arvioimaan, en ole lukenut päivääkään teoreettista filosofiaa. Jos en käytännöllistäkään. Ehkä filosofian opiskelijat ovatkin juuri noin tönkköjä ja saamattomia ja epäsynkronissa reaalimailman kanssa?

Ihastuin taas kerran Hotakaisen kieleen ja tällä kertaa hän kertoi sen lisäksi täyden tarinankin. Ja tarinalla oli onnellinen loppu. (Ainakin siihen saakka kuin kirjassa päästiin.) Hotakaisen kieli on ylivoimaisen notkea voimistelija, hän assosioi ja sanailee huippuhienosti, ja hän saa henkilön toiminnan näyttämään loogiselta. Vaikka kirjassa on vain pieniä sivuosia, ovat nekin täynnä viisaan tarkkailijan oivalluksia. Hotakainen halleluja!

Jos ei anna tarinan vaatimattomuuden haitata, niin käsissä on timantti. Kirja, jonka haluaa lukea uudelleen. Lukemistani siis Hotakaisen paras kirja.

Plussana vielä kaunis kansi!

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti