maanantai 30. heinäkuuta 2012

Jukka L. Mäkelä: Helsinki liekeissä - Suurpommitukset helmikuussa 1944

Jukka L. Mäkelän kirjasta Helsinki liekeissä - Suurpommitukset helmikuussa 1944 (1967) julkaisusta on kulunut jo kotva. Tämä kirja osoittaa kuitenkin jälleen todeksi sen, että kirjan arvoa ja sen viimeistä käyttöpäivää ei määritä niinkään painovuosi kuin sen todellinen sisältö.

Kirja on lojunut suositeltuna mutta lukemattomana hyllyssäni vuosikausia, kunnes nyt viimeinen onnekseni tartuin siihen.

Mäkelä on tehnyt ilmeisen uutteraa ja pedanttia työtä kasatessaan aineistoa tähän kirjaansa. Takakansitekstin mukaan hän on haastatellut lähes kahtasataa pommituksissa mukana ollutta (enää se ei olisi edes mahdollista!), ja lisäksi kirjassa on käytetty aikakauden dokumentteja lähdeaineistona. Kirjan lopusta löytyy sekä suurpommitusten uhrit helmikuussa 1944 että ajankohdan taistelupiirustukset Helsingin alueelta.

Tuloksena on lähes tunti tunnilta ja talo talolta etenevä kertomus kolmesta pommitusten yöstä. Tulos ei ole kuitenkaan lukijaa uuvuttava tahi puuduttava - kaukana siitä. Mäkelä loihtii velhomaisella tavalla inhimillistä kuvakudosta ja väistämättä mukaansa tempaavaa ajankuvaa noista siviilikauhujen ajoista. Sota kun ei kysy koskaan ihmisen virkaa ja asemaa, se koskee väistämättä aina myös viattomia ja siviilejä. Osansa saavat kirjassa olevien esimerkkien valossa niin aikuiset kuin lapsetkin, niin terveet kuin sairaatkin, niin vapaat kuin vangitkin.

Mäkelän kieli on innoittunutta ja nykypäivän mittapuulla mitaten osin sekä ilmaisuiltaan että tyyliltään vanhentunutta mutta ei missään kohtaan kankeaa taikka luotaantyöntävää. Ennemminkin se imaisee ehdoitta mukaansa, ja kirjan rakenne pakottaa lukemaan yhä uuden ja uuden kompaktin mittaisen luvun, kunnes äkkiä kirja onkin luettu kannesta kanteen.

Helsinkiläisten kohtalo on kova. Nimeltä ja asemaltaan aina mainiten Mäkelä käy läpi kymmenien ihmisten sattumanvaraiset kuolemat ja yhtä sattumanvaraiset täpärät pelastumiset. Kuolema korjaa satoaan täysin mielivaltaisesti.

Uljaan kuvan Mäkelä maalaa myös Helsingin puolustajista, kärjessä Joki-Pekka (everstiluutnantti Pekka Jokipaltio) ja kapteeni Aake Pesonen, joiden innovatiivisten ideoiden sekä periksiantamattoman laadunvaatimuksen seurauksena Helsinki säästyi huomattavasti isommilta tuhoilta. Voisi kirjan perusteella arvata, että sellaista kaunista ja dynaamista Helsinkiä, jonka me tunnemme, ei olisi ilman heidän toimiaan ja oivalluksiaan.

Kunniaa jaetaan toki myös sinne, minne se ilman muuta kuuluu, eli toimeenpanevalle portaalle, joista esimerkiksi autonkuljettajat nostetaan aivan onnistumishierarkian huipulle. Kukapa olisi tullut ajatelleeksi?

Meille pullamössö- ja meitä seuranneelle terapointisukupolvelle tämä kirja pitäisi olla todellakin pakollista luettavaa vapaaehtoisessa hengessä. Tämä kirjallisesti loistelias pihtiotekirja on lähes välttämätön muistutus ajoista, jotka eivät ole ihan kaukana takanapäin. Tässä on kirjoitettu vaihtoehtoista Suomenhistoriaa.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti