maanantai 2. lokakuuta 2017

Marc Spitz: David Bowie

David Bowie on varmaan yksi planeetan ikonisista nimistä. Hänestä on tehty kirjoiksikin asti useita kymmeniä teoksia. Jopa suomenkielellä niitä löytyy nykyään useampia.

Nappasin pokkarikorista Marc Spitzin kynäilemän David Bowie, 2016 (Bowie, A biography, 2009) -kirjan. Spitz on itse pitkänlinjan musiikkidiggari ja toimittaja, joten sitä kautta substanssi on hallussa. Ja onhan hänen tekstinsä varsin vetävää.

Spitz käy uskollisesti läpi David Jonesin taustan, lapsuuden ja nuoruuden kohti popparipyrintöjä. Elämänkerrat ja muistelmat käyvät yleensä tylsiksi siinä vaiheessa, kun aletaan tehdä (välttämätöntä?) taustoistusta vanhempien ja heidän vanhempiensa historiasta. Tällä kertaa ei lukijan tavinnut pikakelata kovinkaan paljon.

Ulkopuolisen kirjoittaessa lähtökohta on aina se, että hän nojautuu toisen tai kolmannen käden tietoihin. Toisin sanoen kirjoittaja ei ole itse ollut mukana kokemassa ja kirjaamassa silminnäkijätuntojaan ylös. Hän perustaa ne haastatteluihin, muisteluihin ja jo olemassaoleviin kirjallisiin lähteisiin. Bowien tapauksessa tietysti olemassa on myös runsaasti taltioituja haastatteluja ja konsertteja. (Missä määrin niissä sitten esiintyy hämäävää poseerausta ja tietoista roolintekemistä, on toinen juttu.)

Kun joku muistelee toista ihmistä ja kohtaamisiaan tämän kanssa, on valotus väistämättä subjektiivinen. Muistelun totuusarvo on vähintäin kyseenalainen. Toisaalta. Jos kohde itse sanelee muistelmansa, on se yhtä valikoitua subjektiivisuutta. Suo siellä, vetelä täällä.

Spitz tekee näistä lähtökohdistaan ponnistaen hyvää työtä. Bowien uran vaiheista saa erinomaisen käsityksen, ja Spitzin teksti elää. Hän myös sirottelee sen joukkoon hyviä, teräviä huomioita ja huumorilla höystettyä tulkintaa. Myös subjektiivisuutta, jota hän ei toisaalta myöskään peittele.

Voisi sanoa siis, että tämä Marc Spitzin versio David Bowiesta on kirjallisesti varsin hyvä. Lukuunottamatta paria huomiota.

Ensinnäkin. Kirja keskittyy koko lailla Bowien uran alkupäähän. Sivulla 400 ollaan yhä tukevasti 1970-luvun puolella, vaikka kirjassa on vain noin viisi ja puolisataa sivua. Fokus on ilman muuta ymmärrettävä, koska tuossa vaiheessa Bowie-myytin siemenet todella idätettiin. Vauhti oli hurja, hahmot vaihtuivat ja relevanttia musiikkia syntyi albumikaupalla. Bowie-ilmiötä ei olisi ilman tätä kautta.

Toinen "ongelma" on siinä, että vaikka pokkarin takakansi antaakin vaikutelman päivitetystä versiosta, niin siitä ei ole kysymys. Spitz on julkaissut tämän kirjansa vuonna 2009, eikä sitä ole (ainakaan tähän) siitä päivitetty. Näin ollen David Bowien uran viimeisimmät, hienot vaiheet ovat tässä käsittelyä vailla. Kuolemasta ja sen jälkeisen hypetyksen arvioinnista puhumattakaan.

Itse havaitsin Bowien nimen vuonna 1972, kun Suosikin levylistoilla alkoi näkyä kappale nimeltään Life on Mars?. Radion Rinnakkaisohjelmasta tuli kerran viikossa tunti nuorisomusiikkia, joten kesti kauan, ennen kuin todella kuulin tämän kappaleen. Seuraavana vuonna otin vahingon takaisin ja ostin Aladdin Sanen, The Rise And Fall of Ziggy Stardust And the Spiders from Marsin, Hunky Doryn, Spade Oddityn ja The Man Who Sold the Worldin.

Ja vuonna 1996 istuin Jäähallin E7-lehterillä samassa huoneessa energisen ja sutjakkaan David Bowien kanssa. Tätä kohtaamistamme ei kirjassa kuitenkaan mainita.

Kirjassa on kaksi kuvaliitettä, mutta ne olisi voinut jättää poiskin, koska ne ovat melko yhdentekeviä monen loisteliaan kuvakollaasin rinnalla.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti