keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Kauko Röyhkä: Poika Mancini

Kaukon Röyhkän Miss-Farkku Suomi oli mielenkiintoinen kurkistus rock-elämään ylimalkaan ja sen Oulu-skeneen eritoten. Kirjaa lukiessa ei voinut välttyä pieneltä tirkistelyn tunteeltakaan; vaikkei Miss-Farkku Suomi aivan avainromaani olisikaan, niin jonkinasteisia yhtymäkohtia sillä varmasti oli kirjailijaan itseensä.

Poika Mancini (2013) jatkaa Miss-Farkku Suomen tarinaa. Sekä kirjojen kirjoittamisen että niiden kuvaaman ajan välillä on kymmenen vuotta. Mukana on tuttuja tyyppejä musan ja sen liepeiden tiimoilta. Ja mukana ovat sekä Välde että Katja.

Uutena henkilönä tilansa ottaa Poika Mancini, Röyhkän musiikistakin tuttu hahmo. Tai, tuttu ja tuttu?

Kauko Röyhkän tekniikkana on käyttää useita kertojanääniä. Epäselvyyden välttämiseksi hän on nimennyt kunkin luvun minäkertojan mukaan, mikä on tietysti lukijaystävällistä.

Röyhkän kertojankasvot ovat aika lailla erilaiset kuin rockjäärän karvainen naamataulu. Siinä kun rock-Röyhkä ylimieleilee ja on alatyylinen, on kauno-Röyhkä hyvinkin perinteitä kunnioittava. Hänellä on rikas kieli ja perinteitä kunnioittava tapa kertoa. Poika Mancini etenee hyvin loogisesti ja monisärmäisesti kuin kunnon lukuromaani. Röyhkä luo ehjiä hahmoja ja perustelee ne kirjoittamalla kokonaisiksi.

Tämä ei ole tietenkään kovin iso yllätys Röyhkän proosan tuntijalle (, jollainen en itse toki ole).

Poika Mancini -kirjan viehättävimmät henkilöt ovat oikeastaan mainitut Välde ja Katja, joiden kuva syvenee ja tarkkenee tässä kirjassa. Röyhkä käsittelee jopa uskontoa hyvin hellästi ja asiallisesti. Hän ei rienaa, vaikka antaa siihen itselleen täydet mahdollisuudet.

Myös seestynyt Välde tuntuu täysjärkiseltä tyypiltä.

Nimihenkilön kuva on romaanin säröisin ja lopulta ontuvan kliseinen. Miksei: nuoruus ja hulluus, mutta se ei käy koko kirjan taustaa vasten selitykseksi. Poika Mancini ei ole kovin miellyttävä hahmo, ja hän kääntyy eritoten kirjan loppua kohden kovin sarjakuvamaiseksi. Toisin sanoen: lukija ei oikein osta Poika Mancinia. Hänen nopea nousunsa ja tuhonsa on kaikkea muuta kuin vakuuttava. Ehkei Röyhkä ole halunnut kirjoittaa Miss-Farkku Suomi 2:sta, ja on siksi tehnyt Mancinista lopulta piukean pöyhkeän Turmiolan Tommin?

Mutta mikä ihaninta: Kauko Röyhkästä aukeaa hervottoman humoristin puoli.  Nauroin ääneen useammassakin kohdassa, enkä vähiten Levyraadissa, jossa Klasu Järvinen veistelee Poika Mancinin esikoissinkkua arvioidessaan rumpalin fillin olevan aivan eri maailmasta ja tätä tällaista klasumaista. Ja täräyttää sitten lopuksi hyväntuulisena: - Ei sentään Henry Mancini.

Kirjan loppuosa on tästä kaikesta Poika Mancinin hapuilusta johtuen harmillisen heppoinen, kun se kuitenkin on muuten aivan mahtavaa todennäköisen todellisuuden tarkastelua. Mutta kirjailijalla on omat oikeutensa, mitäpä niitä vastaan on sanominen!

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti