Hienostuneissa piireissä on kovinkin luontevaa heittää pitkä sitaatti joltakin maailmankirjallisuuden establoidulta järkäleeltä, usein esimerkiksi Shakespearelta. Itse osaan pitkiä pätkiä aforirminkaltaisia lausahduksia Juhani Peltosen huikeasta novellista "Metsästys joulun alla" (mikä löytyy alunperin Peltosen loppuunmyydystä The End -kokoelmasta). Mutta niille ei ole oikein arkikäyttöä.Koko lailla hämmentävää mutta yhtä käyttökelvotonta on törmätä kirjaan, jota ei ole koskaan lukenut, mutta josta huomaa osaavansa kuitenkin posmottaa merkittäviä otteita ulkomuistista. Kyse on Veijo Meren jo vuonna 1964 ilmestyneestä kirjasta Tukikohta (uusintapainos 2008).
Tukikohta sijoittuu syksyyn 1939 ja itärajan läheisyyydessä olevaan kansakouluun. Sota tekee tuloaan, koululaiset lähetetään pois ja sotilaat täyttävät koulun tilat. Koululla asuva opettajatar on kirjan alkupuolella vielä paikalla, hän kokee pikaromanssin yhden sotilaan kanssa ja lähtee lopulta evakkoon. Opettajan lisäksi kirjassa keskitytään Kersanttiin ja muutamaan muuhun sotilaaseen paremmin. Lisäksi juoksutetaan upseereita ja Valpon miehiä myös kohtausten läpi.
Kirjoitustekniikaltaan kirja on hämmentävä: kaikki dialogi on kirjoitettu repliikin muotoon siten, että ensin on kursiivilla mainittu puhuja ja puheenvuoro on heti tämän perässä. Muuta kuvailua on äärimmäisen niukasti, lähinnä niissä kerrotaan tapahtumapaikka. Koko kirja vaikuttaa näin ollen ennemminkin näytelmän käsikirjoitukselta kuin romaanilta, ja silti kirjan nimiökehdellä lukee: Tukikohta. Romaani.
Onko kirjailija halunnut hämmentää, kokeilla vai mistä oikein on kysymys? Onko käyty veljellistä kamppailua meidän modernistien/postmodernistien kesken? Haluaako petetyn sukupolven ahdistunut ääni kuuluville erottuvassa muodossa? Erityisen luettavaa ja nautinnollista proosaa ei näin kuitenkaan syntynyt. Asiassa pitää tietenkin ottaa myös aikaperspektiivi huomioon: 60-luvun kirjallinen elämä ei ole sama kuin 2010-luvun kirjallinen vallankumous. Ei vaikka lukija olisikin yhä sama.
Sinänsä sota-ajan teemat olivat 60-luvulla aktiivisesti pinnalla, ja tämä Meren idea ajatuksen tasolla on hyvinkin käypänen ja asemoituu omaan aihiogenreensä.
Veijo Meri on tunnetusti ollut kiinnostunut Aleksis Kivestä. Hän lienee tuntenut jopa jonkinlaista kohtalonyhteyttä Kiveen, koska hänen syntymäpäivänsä on juuri sama kuin Kiven kuolinpäivä (ei toki sama vuosi sentään), ja eräänkin tarinan mukaan Meri pitää itseään Aleksis Kiven inkarnaationa. Niin tahi näin, Kivi näkyy Veijo Meren kirjallisessa tuotannossa merkittävästi.
Me muut kuolevaiset tunnemme Kiveltä parhaiten Seitsemän veljestä -teoksen. Ehkä elokuvana, ehkä näytelmänä, ehkä jopa Jouko Turkan tv-variaationa (ja toki osaamme siteerata siitä sanan sieltä toisen täältä). Ja silti sekin on romaani, ei näytelmä. Siinäkin puheenvuorot on merkitty repliikkeinä, jos kohta muutakin kuvailua on kosolti.
Mutta silti. Onko Tukikohta eräänlainen kaukaan haettu pastissi?
Kaikki tällainen pohdiskelu on toisaalta ulkokirjallista snobbailua, koska itse teos on se kriteeri, kestääkö se itsellisenä työnä vai ei?
Ei se oikein kestä. Kirja on omalla oksallaan Veijo Meri -kaanonissa, mutta nykylukijan se jättää kylmäksi ja kertomuksen avoimeksi kuin hätäisesti kaivetun juoksuhaudan. Henkilöt eivät kohoa kovin kiinnostaviksi tai edes perustelluiksi. Hahmot puhua lopottavat, mutta eivät luo itsestään persoonaa eivätkä saa uskomaan itseensä. Tässä on kuori, josta puuttuu sisus.
Ehkä teksti toimisi paremmin sittenkin näytelmänraakileena, joka pätevien tekijöiden käsissä heräisi eloon?
Näinhän siinä juuri kävikin. Syy siihen, miksi itse osaan siteerata sanatarkasti kirjan repliikkejä intonaatioita myöten, on se, että vuonna 1966 Samppalinnan kesäteatteri esitti Tukikohdasta oman sovituksensa, joka tekikin nuoreen katsojaan vaikutuksen. Ei aivan samaa kuin Pyynikin Tuntematon sotilas -klassikko, vaikka se ehkä oli ollut takaraivoideana. Aivan kertakatsomalla en repliikkejä sentään oppinut, mutta kun seuraavan vuoden maaliskuussa saman esityksen taltiointi tuli ulos tv-kakkoselta, niin nauhoitin esityksen äänet avokelamagnetofonillani ja kuuntelin sitä sitten moniaita kertoja läpi. Sieltä ne nyt jostakin kumpujen yöstä nousivat lähes puolen vuosisadan takaa taas eloon.
Tähän uusintapainokseen tehty kirjan kansitaide on todella hyvä, vaikkei alkuperäisessäkään kannessa vikaa ollut.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti