perjantai 19. heinäkuuta 2013

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Kari Enqvist on kosmologi, joka tarkoittanee sitä, että hänen työnsä liittyy maailmakaikkeuden tutkimiseen liipaten sekä tähtitiedettä että fysiikkaa. Hän on tässä työssään epäilemättä pätevä ja kansainvälisestikin arvostettu tutkija.

Viime vuosina Enqvist on kuitenkin suomalaisessa päiväjournalismissa profiloitunut ennemminkin uskontoja kritisoivaksi, hieman omahyväisen tietävästi hymyileväksi mieheksi. Näissä kahdessa teemassa ei ole sinänsä ristiriitaa, mutta toki maallikon olisi mielekkäämpää hahmottaa maailmankaikkeutta kansantajuisesti kuin uida yhden pikkuteeman suossa.

Enqvistin kirja Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (2009) on jaettu neljään lukuun: I Jumalan teot, II Molekyylitehtaan varjossa, III Meemi joka tarttuu sekä IV Uskomuksia. Välillä lukiessa on hankala nähdä tekstien ykseyttä toisiinsa, vaikka kirjoittaja -olletenkin- on ajatellut niiden muodostavan toisiaan loogisesti täydentävän, kirkkaan ketjun.

Kirjan alkuosassa Enqvist askartelee hyvinkin pitkään Hiroshiman (kirjassa myös muodossa Hirsohima...) ja ennenkaikkea Nagasakiksi vaihtuneen Kokuran lennossa. Kirjan loppupuolella hän käy piinallisen pikkutarkasti läpi atomipommin periaatetta. Koska tämä on teoreettisen fysiikan professorin ydinosaamista, alkaa tekstissä olla lievää suurempaa brassailun makua. Se on siis pätevää mutta maallikolle yhdentekevää horinaa, joka todistaa vain kirjoittajansa omista tiedoista.

Kirjan puolivälin täyttävät eloisat kuvaukset Kari Enqvistin äidistä ja isästä. Kun heidän taudinkuvaansa ja pojan suhdetta vanhempiinsa on lukenut sivutolkulla, muuttuu lievä sosiaaliporno lukijan silmissä vähitellen minämasturbaatioksi. Katsokaa miten viiltävästi ja kliinisesti minä analysoin heitä!

Tässä kohden tekstin logiikka liikkuu oletettavasti 'yksityisestä yleiseen' -akselilla, mutta ennemminkin lukija sortuu Seiska-tyyppiseen kurkisteluestetiikkaan: "Lue tv-tähden perhe-elämästä!"

Kirjan loppua kohti huomiot uskonnosta tihenevät, joten oletusarvo on se, että kyseinen agenda muodostaa kirjan synteesin. Kari Enqvist tunnustautuu painokkaasti itse outsideriksi, uskonnottomaksi henkilöksi, joka vain tuntee hämmästystä ja mielenkiintoa niitä ajatusrakennelmia kohtaan, jotka synnyttävät toisissa kanssaihmisissä uskonnollisia kokemuksia ja maailmankuvia. Hän on asiaan perehtynyt; hän on lukenut sekä evankeliumit että Vantaan Laurin nettisivut.

Enqvistin ottelussa on vain yksi vika: se on pasianssia vailla vastusta. Hän mellastaisi mielellään norsun lailla porsiilikaupassa runnoen valtavien tassujensa alle elottomia esineitä, mutta ennemminkin mieleen tulee metafora kaveriporukasta, joka leppoisasti odottelee vuoroaan öisellä nakkikioskilla, kun paikalle tulee se vääjäämätön, päissään oleva riidanhaastaja. Ei häntä oikein jaksaisi kuunnella, eikä hän isompaa jälkeä jälkikäteenkään jätä, mutta tuossa hän nyt sitten on.

Eivät uskovat tällaisesta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat -tyyppisestä tekstistä loukkaannu (kuten Enqvist toiveikkaan huolestuneesti pariinkin otteeseen mainitsee). Ei se kiinnosta heitä lainkaan. Argumentit ovat hienot mutta täysin tarpeettomat. Ei kukaan pohdiskele uskontoaan eikä vaihda näkökantaansa järkiperustein.

Kenelle teksti sitten on tärkeää? Enqvistille itselleen sekä hänen laillaan ajatteleville. Heitä tämä palvelee, ja nyökyttelyjen määrä kasvaa potentiaalisesti kirjaa pidemmälle edetessä. (Toki yksi tulkinta saattaa sittenkin olla se, että Enqvist tässä kipuilee ja kilvoittelee omien uskontopohdintojensa takia juuri, ennen kuin ottaa Jeesuksen omaan sydämeensä.)

Kari Enqvistillä on miellyttävä jos kohta kosiskelevakin tapa sirotella populaarikulttuurisia viitteitä tekstinsä joukoon. Milloin piipahdetaan Leonard Cohenin konsertissa, milloin kuvataan Monty Pythonin klassista Musta Ritari -kohtausta milloin siteerataan ammoin kuolleita runoilijoita. Tämän tarkoitus on todistaa tietenkin Enqvistin laajasta kiinnostuspohjasta ja sivistyksestä sekä kotouttaa tekstiä lukijan silmissä. Tässä kirjoittaja onnistuukin hyvin, eivätkä sirotteet näytä kovasti päälleliimatuilta muun tekstimassan joukossa. Nuoruuden tähtikorvakorukin mainitaan hurjuuden osoituksena.

Enqvist on kirjallisesti erittäin etevä. Vaikka hän vyöryttää välillä substanssia enemmän kuin koko tieteenhaara määrää, kirjoittaa hän toisaalla niin nasevasti, että tekstiin pitää palata uudelleenkin nautiskelemaan. Tätä tekstiä lukee mielikseen!

Itse asiassa. Kari Enqvist vertautuu toiseen suomalaiseen, tähtien alla syntyneeseen tieteenpopularisoijaan, Esko Valtaojaan. Osin oikeudetta toki mutta toisaalta hän itse viittaa tuttavallisesti "Eskoon" parikin kertaa kirjassaan.

Luulenpa että näistä kahdesta verbaalivekkulista valitsen sittenkin tällä kertaa Kari Enqvistin hänen inttämisestä ja tosikkoudestaan huolimatta. Tai juuri sen takia?

**********

2 kommenttia:

  1. Hyvä analyysi Enqvistin tavasta kirjoittaa. Kirja sinällään on hyvin viihdyttävää tekstiä kuten monet muutkin Enqvistin maallikoille osoitetut kirjat. Olen vain ihmetellyt sitä Enqvistin hillitöntä paloa osoittaa uskovaisille heidän vääräoppisuutensa, varsinkin kun hän itse väittää että hänen uskonnottomuutensa ja suhteensa Jumalaan on yhdentekevä. Hänen kirjojensa perusteella sitä on hyvin vaikea uskoa.

    Enqvistin tarve osoittaa lukeneisuutensa on myös hieman häiritsevää. Lainaukset eri alojen kirjoista ja hänen sivistyksensä alleviivaaminen tuntuu tärkeilylle, eikä nosta hänen tekstinsä arvoa piirun vertaa. Älykäs ja mukaansatempaava kirjoittaja joka voisi ehkä jo vaihtaa levyä ja jättää mielestään yhdentekevän uskontotaistelun taakseen ja kirjoittaa asioista joita hän "oikeasti" pitää tärkeänä. -Tauno Räsänen

    VastaaPoista
  2. Itse asiassa korkkasin neitsyyteni Kari Enqvistin kirjoihin juuri tällä kirjalla ja siksi on hankala väitää mitään erityistä jatkumosta tahi kirjasta toiseen etenevästä teemasta, mutta Skeptikko-lehden ja televisioesiintymisten perusteella juuri tuo outo ristiriita uskonnon yhdentekevyyden ja sitten kuitenkin sen maksimaalisen jyräämisen välillä pistää silmään.

    Itse oikeastaan toivoin kirjalta paljon enemmän.

    Kiitos hyvästä kommentista!

    VastaaPoista