tiistai 23. heinäkuuta 2013

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

René Magrittella on tunnettu maalaus, joka kyseenalaistaa katsojansa näkemän. Kuvassa on käyrävartinen piippu ja sen alla koukeroisella käsialalla teksti: "Ceci n'est pas une pipe"/"Tämä ei ole piippu". Katsoja haastetaan miettimään, mitä hän näkee, mitä hän uskoo näkevänsä, eikö hän näe kaikkea. Magritte tulkkasi viestiään myöhemmin toteamalla kyllästyneenä, että ei se tosiaan ole piippu. Se on piipun kuva...

Myöhemmin taiteilija toisti ideaa maalaamalla isokokoisen kuvan omenasta ja varustamalla sen tekstillä: "Ceci n'est pas une pomme"/"Tämä ei ole omena". Jokohan se uskottiin.

Saksalainen asianajaja Ferdinand von Schirach on valinnut tämän jälkimmäisen lauseen kirjansa tunnukseksi tahi yhteenvedoksi, sillä siihen hän päättää esikoisteoksensa Rikoksia, 2011 (Verbrechen, 2009). Tämä on selkeä tulkinta kirjan motiiville.

"Todellisuus, josta me voimme puhua,
ei ole koskaan todellisuus sinänsä."
 Werner K. Heisenberg

Ferdinand von Schirach ei ole puleerannut ja puunannut tarinoitaan muhkeiksi mahtiromaaneiksi virkaveljensä John Grishamin tyyliin, vaan hionut ne lakoniseen joskin kirjalliseen muotoon. Siinä kun joku toinen olisi väsännyt tästä samasta aineistosta yksitoista komeaa romaania, on von Schirach selvinnyt koko hommasta kahdellasadalla sivulla.

Tekniikkana on ujuttautua tarinoiden henkilöiden nahkoihin, antaa heille ajatukset ja ääni, mutta ei maalailla kuitenkaan enempää. Näilläkin aineksilla syntyy kiehtova vyyhti rikostarinoita, jotka eivät ole aivan sitä, miltä ne ensivaikutelmana näyttävät.

Von Schirach on taloudellinen kirjoittaja, ei aivan kuiva, mutta ei mikään huikea tyyliniekka keikaroijakaan. Kirja on eräänlainen novellikokoelma, mutta jotenkin nämä eivät täytä kaikkia novellien tunnusmerkkejä. Jotakin jää puuttumaan huolimatta kirkkaasta ja selkeästä ajatuksesta.

Varmasti kirjailija tuntee materiaalinsa. On selvää, että hän on käyttänyt tuntemaansa ilmapiiriä hyväkseen. Näitä juttuja väitetään tositapauksiksi. Näin varmaan voi olla, jos kohta kirjailijan vapauksia, soveltamista ja sepitettä on oletettavasti myös mukana. Jonkinlaista intimiteettisuojaa pitänee henkilöiden myös nauttia. Kenellä on copyright ihmiselämään?

Oma (blogin alaviitteessäkin mainittu) kriteerini on se, että onko kirjassa niin paljon aineksia, että siihen haluaa tarttua myöhemmin uudelleen. Että sen haluaa omistaa. Tämän kirjan kohdalla sitä jää jälleen miettimään. Onko idea niin hyvä, onko kerronta niin briljanttia, että nämä jutut lukisi nautinnolla uudellen?

Ei ihan.Tarinat ovat kiehtovia ja monimuotoisia, mutta samalla hieman latteita. Ne haluaa lukea, haluaa tietää, miten niissä käy, mutta kertomakirjallisuuteen kuuluva jännityksen ja kihelmöinnin tunne jää puuttumaan. Sen sijaan tulee tunne, että jotakin on nyt hukattu näiden loistavien tarinoiden suhteen.

Viimeinen tarina, jossa mainitaan omenakin (!), on kuitenkin sentimentaaliudessan niin huima, että kyynel kihahtaa silmäkulmaan oikeussalikohtauksen huipennuksessa, ja lukemisesta jää hyvä mieli.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti