lauantai 18. lokakuuta 2014

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Nuoret miehet!

Otetaan päälle kolmekymppinen pohjoisen mies, joka on ammattitaidolla marinoitu toimittaja, ja jolla on vilkas mielikuvitus sekä pilkettä silmäkulmassa. Mitä saadaan? Esikoisromaani, jossa soditaan fiktiivinen sota Suomen tantereella. Taustat kohdillaan, on substanssia, sisäinen logiikka ja muikeat hahmot.

Kyse on tietenkin Arto Paasilinnasta ja hänen romaanistaan Operaatio Finlandia. Kirja, jossa kuviteltu sota syttyy Suomen ja Ruotsin välille. Herkullinen aihe, jossa nuori kirjailija saa teknisesti testailla, brassailla parhaalla osaamisalueellaan ja hiukan näyttääkin rehvakkaasti: näin minä uskallan revitellä.

Ajat ovat nykyään toiset kuin silloin, kun huumorin ikihonka-Paasilinna aloitti 1970-luvulla, ja onhan se täysin epäreilua vertailla ketään Paasilinnaan. Toisaalta - Paasilinnan nuhruisen manttelin perijää on odotettu kuin kuuta nousevaa. Sellaiselle kynäniekalle olisi käyttöä niin kustantajalla kuin lukijoillakin. Ja tätä kirjavientiäkin pitäisi miettiä...

Mikko-Pekka Heikkinen on pätevöitynyt Hesarin lukijoiden silmissä omalla nimellään. Heikkinen on tasalaatuinen toimittaja, joka ei ehkä ole jättänyt läjää savuavia klassikkojuttuja jälkeensä, mutta muuten tehnyt pätevää jälkeä.

Jonkinlainen klisee oli ennen vanhaan toimittajat, joiden tavoite oli julkaista oma kirja. Nythän kirjoja julkaisevat sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole sanataiteen kanssa mitään tekemistä, joten ehkä horisontti tällä alalla on muuttanut asentoaan? Niin tahi näin - Mikko-Pekka Heikkinen nyt kuitenkin on liittynyt juurikin niiden toimittajien joukkoon, jotka ovat saaneet hengentuotteitaan painatetuiksi virallisen kustantajan kautta ynnä kovien kansien väliin.

Ja hyvä niin; Mikko-Pekka Heikkisellä on nimittäin sanottavaa. Jätetään siis tuo halpa aloitusheittoni Paasilinnan esikoisen suhteen omaan arvoonsa eli mätäojaan. Väänsi asiaa miten päin tahansa, niin Arto Paasilinnalla, niin nerokas humoristi kuin hän onkin, ei ole yksinoikeutta fiktiiviseen sodankäyntiin, ei Suomessa eikä muuallakaan.

Mikko-Pekka Heikkisen esikoisromaani on nimeltään Terveiset Kutturasta (2012), ja siinä hän laittaa Suomen asiat kertaheitolla järjestykseen. Juoni on punottu toimittajan tietämyksellä ja tarkkuudella. Faktaa sodan perusteiksi löytyy uskottavasti, vaikka itse tarina sitten viedäänkin huumorin kautta överiksi. Eipä tällaista kertomusta muullakaan tavalla voisi läpikuljettaa?

Kirjailija itse on pohjoisesta eteläiseen Suomeen emigroitunut, joten hänellä on omasta kokemuspiiristään, mistä ammentaa tarinaan jos toiseenkin.

Terveiset Kutturasta -kirjassa Suomi jakautuu kahtia, kun köyhä Pohjoinen vetää rajalinjat selväksi kyllästyttyään rikkaan Etelän kuppaamiseen. Eikä siinä vielä kaikki. Tarinan aluksi katkaistaan koko eteläosalta sähköt itsemurhaiskulla ja lähdetään moottorikelkoin ja pyssyin Helsinkiä valtaamaan.

Kirjan alkupuoliskolla tarjotaan kahden kertojan näkökulmaa. Toinen on alikersantti Jesse Purola, joka siteeraa joka käänteessä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan näkökulmia ja idoloi eritoten Risto Tuorilan kulmakarvaista tulkintaa Vilho Koskelasta. Kaikki, mitä Jesse yrittää joukoilleen tehdä esikuvan tapaan, menee pieleen, kun hänen lähiöjermunsa elävät täysin omaa elämäänsä johtajastaan riippumatta. Idea on mainio, mutta ehkäpä siitä puristetaan kirjassa kaikki mehut irti ja vähän enemmänkin? Jos toisto on tarkoitus, niin se on osunut napakymppiin. Tai vähän ylikin.

Toisen näkökulman tarjoaa sanomalehti Keskisuomalaisen määräaikainen toimittaja Aino Riski, joka lähtee kohti rajavyöhykettä, ja pääsee yksinoikeudella raportoimaan Etelän medioille Pohjoisen mielenliikkeitä. Asema tosin ansaitaan porontaljalla, jonka Aino jakaa poromiesten päällikön, Oulan kanssa. Oula on perinteinen vekkuli vallasmies, joka murteellaan ja rempseän rennolla meiningillään varastaa lukijoiden suosion. Vaikka falskiksi paljastuukin.

Heikkinen vyöryttää tarinaansa eteenpäin panssariajoneuvon sujuvuudella. Ellipsi sulkeutuu kirjan alun ja lopun välillä, mutta harmillisesti tämä lopetus on kirjan heikoin osuus. Miten tällainen suurenmoinen sota ja sen kaikki visiot voisi vielä kerran ylittää? Ei oikein mitenkään. Epäonnistunut attentaatti, hallitustunnustelut ja päähenkilöiden myöhemmät vaiheet... Jotenkin kaikki lässähtää vailla loppupaukkua tahi remakkaa naurua.

No, kauneusvirhe on vain katsojan silmässä, jos sielläkään. Mielenkiintoinen tuttavuus, mainio kirjailija, jonka jatkoa jää kyllä odottamaan.

Hieno, tyylikäs kansi, jonka tekijästä kirjasta ei löytynyt tietoa?

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti