lauantai 15. lokakuuta 2016

Hannu Raittila: Nollapiste

Hannu Raittilan kirja Nollapiste (2014) oli lukijan kannalta kaksijakoinen kirja. Sitä voi selata mistä kohtaa tahansa, ja saa silmiinsä loistavasti kirjoitettua proosaa. Kun sitten puolestaan lukee kirjan kannesta kanteen, joutuu pettymään.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Raittila olisi loistava kirjoittaja ja oivaltava lausenikkari. Kaikesta päätellen hän on myös osannut laatia kirjanmittaisia kaaria, siinä määrin mittava Raittilan katalogi jo on. Sanottavaa ja kyky sanoa hänellä mitä ilmeisimmin on.

Tämän kirjan ongelma on sen substanssi. Sitä on ja silti kirjan luettuaan jää hölmistynyt olo: miksi tämä kirja on kirjoitettu, mikä on sen funktio, mitä sillä ajetaan takaa?

Kirja on pullollaan nippelitietoa, mutta nykymaailmassa se on lähes synonyymi wikiviisaudelle eli siis kenen tahansa googlattavissa, kenellä on 4g rajaton. Ei ole enää erityisen riemastuttavaa nykymaailmassa törmätä henkilöön, joka osaa pudotella faktoja ja anekdotteja, eritoten omassa kammiossaan istuen. Ennen se oli tietenkin arvokasta.

Raittila on nähnyt hirveän vaivan kerätessään ja työstäessään ideoitaan, ja silti lukijaa jää vaivaamaan omaperäisen näkökulman puute. Huolimatta toistuvista omaelämänkerrallisista elementeistä esseiden sisällä.

Opetushallitus määrittelee hyvän esseen:  

"Essee on pitkähkö, pohtiva kirjoitelmakokonaisuus, jossa on otsikko, aloitusosa, käsittelyosa ja päätöskappale. Pitkähkö tarkoittaa perinteisessä käsin kirjoittamisessa konseptin eli neljän sivun pituista kirjoitelmaa, konetekstinä noin 23 liuskaa.


Hyvä essee voi olla ainakin kolmella tavalla hyvä:

1. Objektiivinen hyvä
Essee voi olla vahvasti tiedollinen, tietoa erittelevä. Se esittelee, punnitsee ja pohtii tietoa ulkopuolisen kertojan, välittäjän otteella.
2. Subjektiivinen hyvä
Esseen kirjoittajan "minä" voi olla näkyvissä. Subjektiivisessa aiheen käsittelytavassa painottuvat kirjoittajan mielipiteet ja yksilölliset kokemukset. Essee ei kuitenkaan ole kertomus vaan pohdiskelu.
3. Uusi hyvä
Essee voi hakea luovasti uuden näkökulman kuluneeseenkin aiheeseen, luoda uutta ajattelua ja tyyliä."

On hienoa, että essee elää nimenomaan kirjailijoiden keskuudessa, koska heillä on oma äänensä ja ehkä persoonallinen agendansakin. Tieteentekijän agenda on yleensä yksipuolisempi.

No, okei. Vika saattaa olla jälleen vastaanottajassakin, kun en päässyt sisälle kirjan fokuksen nahkoihin. Ehkä Raittilan luettelemat faktat ovat jollekin uusia ja kiehtovia? Silti jää sellainen maku, että hän on päästänyt itsensä kovin vähällä kirjallisesti, vaikka onkin penkonut vaimonsa taustatutkimuskasoja uutterasti.

Kirja oli laihanlaiha ja silti minulta meni pari viikkoa sen läpikahlaamiseen, eikä syynä totisesti ollut tekstin vaikeaselkoisuus. Itse asiassa. Kun luin kirjan luettuani uudelleen sen ensimmäisen luvun 'Aluksi', totesin itselleni, että siinähän Hannu Raittila olikin kirjoittanut jo koko kirjan. Loppu oli vain saman kertausta, mikä onkin sitten outoa toimintaa ammattilaiselta.

Kansi olisi selkeän kaunis ilman oranssia pallukkaa.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti