torstai 30. marraskuuta 2017

Tapani Bagge: Pirunsaari

Helsingin Kirjamessuilta tuli tuomisina yli sadan kirjan mestarismiehen, Tapani Baggen tuore Pirunsaari (2017) -rikosromaani. Pirunsaari on (ainakin?) trilogiaksi suunnitellun Elviira Noir -sarjan toinen teos. Pelkästään tuo Elviira Noir -termi kutkuttaa mukavasti. Näitä kaikenlaisia noir-synkistelyjä, Scandinavian Noir itsestään selvästi, kun on ollut niin hyvässä kuin pahassakin lähes kyllästymiseen saakka. Eräänlainen kantasana on vanha kunnon Film Noir, millä onkin erityisen hyvä klangi ainakin elokuvaentusiastien mielissä.  Baggen kirjasarjan Elviira joka tapauksessa on piskuinen rannikkokaupunki Uudellamaalla. Sille on siis kohtalaisen helppoa keksiä vastine tai ainakin lähtökohtaidea Suomen karttaa mielessään piirtämällä. Tai googlaavatko ne nykyään?

 Bagge on pitkän linjan ammattimies, joka kirjoittaa nopeasti ja tehokkaasti. Pirunsaaressa tarina etenee vääjäämättömästi ja pitkälti dialogivetoisesti lyhyihin lukuhin pätkittynä. Tarinassa seurataan vuorottelutekniikalla läpi koko kirjan kahta eri rikostapausta ja niiden tutkintaa kohti vääjäämätöntä päätöstä. Ja tapausten linkittymistä, tottakai.

Toinen kuolemantapaus sijoittuu itse Elviiran kaupunkiin, jossa vanhasta viinatehtaasta löytyy mätänemispisteessä oleva ruumis toukkineen päivineen, ja toinen kalmo puolestaan kaupungin edustalla olevasta linnoitussaareesta, Pirunsaareesta. Saaressa pienen IT-firman porukka on ollut viettämässä venetsialaisia, kun yön jäljiltä kallioilta löytyy firman kuollut toimari.

Kaupungin poliisivoimat joutuvat siis keskittämään sekä voimansa että tutkimukset kahdelle eri rintamalle.

Pirunsaari on takakansitekstin mukaan "komisario Sundmanin toinen tuleminen". Vaikka kirja ei ole mitenkään suoraa jatkoa edeltäjälleen, Pikku enkelille, haittaa tämä lukemisen nurinkurinen järjestys sikäli, että henkilöhahmot eivät olleet nyt minulle entuudestaan tuttuja; siis heidän persoonansa ja tärkeät ominaispiirteensä. Neitseellisenä lukijana nämä hahmot jäivät aluksi hieman massamaisen epäselviksi, se kuka on kukin tutkijoista. Hankaluutta lisäsi kirjan sirpalemainen rakenne. Lisäksi tapauksiin kietoutuvia muita henkilöitä on toistakymmentä, ja heidän oma äänensä jäi näin myös muotoutumatta tai ainakin se sekoittui kaikkiin muihin hahmoihin.

Alun puuroutumisen jälkeen henkilöhahmot tietenkin selkiytyivät ja personoituivatkin. Lukijan kannalta on tärkeää, että keskeiset hahmot ovat inhimillisiä ja omalla laillaan loogisia, jotta heihin voisi rakastua.

Kirja on muilta osin erittäin helppolukuinen. Bagge kirjoittaa kepeällä tyylillä ja lisää sopiviin väleihin puujalkavitsejä ja muita kevennyksiä. Vaara siihen, että syntyy kertakäyttöromaani on melkoinen. Siis kirja jonka lukee mielellään, mutta johon ei tartu toistamiseen. Mikä tässä maailmassa sitten on tärkeää, on toki toinen juttu. Itse kuitenkin mielelläni sijoitan kirjan omaan hyllyyni säilyttääkseni ja palatakseni myöhemmin uudelleen.


Elviira Noirin ulkoasu on erinomainen, Jussi Kaakisen käsialaa. Kirjoissa on hyödynnetty vanhojen kaupunkiviirien ideaa mainiolla tavalla ja esimerkiksi Pirunsaaren kansi on kokonaisuudessaan visuaalisesti kaunis.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti