Helsingin Kirjamessuilta tuli tuomisina yli sadan kirjan
mestarismiehen, Tapani Baggen tuore Pirunsaari (2017) -rikosromaani. Pirunsaari
on (ainakin?) trilogiaksi suunnitellun Elviira Noir -sarjan toinen teos.
Pelkästään tuo Elviira Noir -termi kutkuttaa mukavasti. Näitä
kaikenlaisia noir-synkistelyjä, Scandinavian Noir itsestään selvästi, kun on
ollut niin hyvässä kuin pahassakin lähes kyllästymiseen saakka. Eräänlainen kantasana on vanha kunnon Film
Noir, millä onkin erityisen hyvä klangi ainakin elokuvaentusiastien mielissä. Baggen kirjasarjan Elviira joka tapauksessa on piskuinen rannikkokaupunki Uudellamaalla. Sille on siis kohtalaisen helppoa keksiä vastine
tai ainakin lähtökohtaidea Suomen karttaa mielessään piirtämällä. Tai googlaavatko ne nykyään?
Bagge on pitkän linjan ammattimies,
joka kirjoittaa nopeasti ja tehokkaasti. Pirunsaaressa tarina etenee vääjäämättömästi
ja pitkälti dialogivetoisesti lyhyihin lukuhin pätkittynä. Tarinassa seurataan vuorottelutekniikalla läpi koko kirjan kahta eri rikostapausta ja niiden tutkintaa kohti vääjäämätöntä
päätöstä. Ja tapausten linkittymistä, tottakai.
Toinen kuolemantapaus sijoittuu itse Elviiran kaupunkiin, jossa vanhasta
viinatehtaasta löytyy mätänemispisteessä oleva ruumis toukkineen päivineen, ja toinen kalmo puolestaan
kaupungin edustalla olevasta linnoitussaareesta, Pirunsaareesta. Saaressa pienen
IT-firman porukka on ollut viettämässä venetsialaisia, kun yön jäljiltä kallioilta löytyy
firman kuollut toimari.
Kaupungin poliisivoimat joutuvat siis keskittämään sekä voimansa että tutkimukset kahdelle eri rintamalle.
Pirunsaari on takakansitekstin mukaan "komisario
Sundmanin toinen tuleminen". Vaikka kirja ei ole mitenkään suoraa jatkoa
edeltäjälleen, Pikku enkelille, haittaa tämä lukemisen nurinkurinen järjestys
sikäli, että henkilöhahmot eivät olleet nyt minulle entuudestaan tuttuja; siis
heidän persoonansa ja tärkeät ominaispiirteensä. Neitseellisenä lukijana nämä hahmot jäivät aluksi hieman
massamaisen epäselviksi, se kuka on kukin tutkijoista. Hankaluutta lisäsi kirjan
sirpalemainen rakenne. Lisäksi tapauksiin kietoutuvia muita henkilöitä on
toistakymmentä, ja heidän oma äänensä jäi näin myös muotoutumatta tai ainakin
se sekoittui kaikkiin muihin hahmoihin.
Alun puuroutumisen jälkeen henkilöhahmot tietenkin
selkiytyivät ja personoituivatkin. Lukijan kannalta on tärkeää, että keskeiset hahmot ovat inhimillisiä ja omalla laillaan loogisia, jotta heihin voisi rakastua.
Kirja on muilta osin erittäin helppolukuinen. Bagge kirjoittaa kepeällä tyylillä ja lisää sopiviin väleihin puujalkavitsejä ja muita kevennyksiä. Vaara siihen, että syntyy kertakäyttöromaani on melkoinen. Siis kirja jonka lukee mielellään, mutta johon ei tartu toistamiseen. Mikä tässä maailmassa sitten on tärkeää, on toki toinen juttu. Itse kuitenkin mielelläni sijoitan kirjan omaan hyllyyni säilyttääkseni ja palatakseni myöhemmin uudelleen.
Kirja on muilta osin erittäin helppolukuinen. Bagge kirjoittaa kepeällä tyylillä ja lisää sopiviin väleihin puujalkavitsejä ja muita kevennyksiä. Vaara siihen, että syntyy kertakäyttöromaani on melkoinen. Siis kirja jonka lukee mielellään, mutta johon ei tartu toistamiseen. Mikä tässä maailmassa sitten on tärkeää, on toki toinen juttu. Itse kuitenkin mielelläni sijoitan kirjan omaan hyllyyni säilyttääkseni ja palatakseni myöhemmin uudelleen.
Elviira Noirin ulkoasu on erinomainen, Jussi Kaakisen
käsialaa. Kirjoissa on hyödynnetty vanhojen kaupunkiviirien ideaa mainiolla
tavalla ja esimerkiksi Pirunsaaren kansi on kokonaisuudessaan visuaalisesti
kaunis.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti