perjantai 19. helmikuuta 2016

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Ian McEwan on eittämättä yksi aikamme lahjakkaimmista ja merkittävimmistä englanninkielisistä kirjailijoista. Ei olisi yllätys, jos hänen kirjansa myös uhmaisivat aikaa, ja olisivat luettavia vielä vuosikymmenten päästäkin. Tämän, siis sivistyksen, lukuharrastuksen ja 140 merkkiä pidemmän tekstin ymmärryskyvyn ylläpitämisen, suhteen ilmassa leijuu kuitenkin enemmän kuin yksi kysymysmerkki.

McEwan on sikälikin poikkeuksellinen kirjailija, että hän ei ensinnäkään haudo uutta teosta vuosikausia. Ja toiseksi McEwan ei tosiaankaan jää lillumaan edellisen menestyksen jälkimaininkeihin eikä palaa entiseen aiheeseen, vaan etsii aina uusia haasteita.

Koskaan ei etukäteen tiedä, mitä on odotettavissa, kun tarttuu uuteen McEwaniin. Se on tottavie senkaltainen kutkuttava tunne, johon ei pääse turtumaan nykyisen sarjakirjallisuuden aikakautena.

Ian McEwanin tämänkertainen kirja Lapsen oikeus, 2015 (The Children Act, 2014) ei tee poikkeusta eikä tuota pettymystä tässä suhteessa tälläkään kertaa. Aihe, teema ja sen käsittely ovat jälleen uusia aluevaltauksia McEwan-maailmankaikkeudessa.

Lapsen oikeus seuraa koko ajan Fiona Mayen, perheoikeuden tuomarin, elämää ja näkökulmaa. Kirja sisältää kuitenkin kaksi päätarinaa, joista toinen on Fionan elämän äkillinen tragedia: pelko turvallisen arjen, turvallisen avioliiton päättymisestä, kun aviopuoliso, Jack, ilmoittaa ykskantaan haluavansa säännöllistä ja nautittavaa seksiä, ja jos ei sitä muuten saa, niin sitten toisen naisen kanssa.

Toinen tarina kertoo kirjan kaikista oikeustapauksista ykköseksi nousevan Jehovan todistaja -nuorukaisen hoitopäätöksestä ja sen seurauksista. Myös tämä tarina kietoutuu Fionan henkilökohtaiseen elämään.

Ian McEwanin kynä ei ole juuri koskaan tylsä. Hän tekee kotiläksynsä hyvin, eikä kehykseen jää heikkoja kohtia eikä substanssiin aukkoja. On ällistyttävää, mistä kummasta mies kehii nämä aihionsa, ideansa, maailmansa. No, Ian McEwan on mestarismies.

Lapsen oikeus -kirjassa McEwan on jälleen kerran syventynyt sen keskiössä olevaan maailmaan, oikeuslaitokseen, oikeuden jakamisen keskeisiin kysymyksiin ja erityisesti dilemmoihin, joihin perheoikeudessa epäilemättä törmää, ja joihin jonkun täytyy ottaa selväjärkinen kanta. Tämän kaiken hän tarjoilee kevyesti ja uskottavasti.

Fionan hahmo on ratkaiseva koko kirjan kannalta, koska hän kannattelee koko teosta harteillaan. Hänen pitää olla pidettävä hahmo sekä oikeussaleissa että omassa olohuoneessaan, jotta lukija kiinnostuu ja ostaa jutun.

Fionassa ei olekaan mitään vikaa, mutta lopulta kun kirjan laskee käsistään, alkaa miettiä kokonaisuutta. Päästääkö McEwan lukijan tällä kertaa aivan liian helpolla? Tai oikeammin: onko hän päästänyt itsensä liian helpolla? Sillä vaikka teksti rullaa loistavasti ja itse tarina on looginen, on se lopulta kuitenkin kovin pieni ja vähämerkityksellinen. Siinä on kyllä ajatusta ja ajatuksia, ja se tekee muutamia tosia huomioita ihmiselämästä ja erilaisista koneistoista, jotka elämäämme ohjaavat. Mutta siltikin.

Tarina on aika kapea ja kepeä. Ainoa jännitys jää siihen tekeekö kolmas päähenkilö Adam murhan vai itsemurhan? Kirjaan olisi sopinut aivan yhtä hyvin vaihtoehtoinen loppu, moraalinen ristiriita ja romahdus aviosuhteen osoittaessa hentoja elpymisen merkkejä, että se olisi juuri tässä kohtaa äkillisesti ja lopullisesti tuhottu.

Kaikesta Ian McEwanin ihailemisesta huolimatta pidän itse tätä vain kiinnostavana välityönä.

Kirjan kansi jättää myös hieman toivomisen varaa. Siinä on tyylikäs, aiheeseen istuva mustavalkokuva, jossa on kuitenkin hieman liian paljon hälyä. Ellei juuri tämä häly ole sen idea? Pieni hauska yksityiskohta osui epähuomiossa siitä silmään: kyse on varmaankin peruukin takaliepeestä, mutta äkkiä katsoen kuvassa näkyy etäisesti tunnettua Guy Fawkes -naamaria muistuttava hahmo.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti