torstai 7. syyskuuta 2017

Jo Nesbø: Verta lumella II

Jokainen Jo Nesbøn kirja on lähtökohtaisesti kiinnostava! Nesbø on kirjoittanut itsensä Harry Hole -sarjallaan lähtemättömästi ansiokkaan kirjallisuuden historiaan. Hole-kirjoista on syntynyt pitkä ja tasalaatuisen varma jatkumo.

Kirjailijalle tällainen tilanne on sekä voitto että vaara. On vaara joutua toisteisen ja sitä kautta kliseisen ja varman päälle pelaamisen vyöhykkeeseen. Ja kukapa kunnianhimoinen kirjailija siihen tyytyisi, vaikka se takaisi varman työtulon? Toisessa vaakakupissa on tietenkin lukijoiden palveleminen ja heidän tarpeidensa tyydyttäminen.

Jo Nesbø on kiitettävällä ahkeruudella ja loistokkaalla tasolla anteliaasti antanut meille lukijoille Harry Hole -annoksia. Samalla hän on tehnyt kirjallisia pistokeikkoja tämän universumin ulkopuolelle.

Verta lumella -kaksikko käy tästä hyvänä esimerkkinä. Nekin ovat rikosromaaneja, mutta monella tapaa pienimuotoisempia. Ei ole ehkä korrektia puhua välitöistä, mutta aika lailla pienemmällä agendalla ja arsenaalilla Nesbø näissä operoi. Hän luo näissä ennemminkin tunnelmia ja tyyppejä kuin konstikasta tarinaa.

Verta lumella II: Lisää verta, 2015 ( Blod på snø II: Mere blød, 2015) on eräänlainen irrallinen jatko ykköskirjan maailmaan. Kun edellisessä kirjassa sen päähenkilö Olav otti pomoltaan hengen pois, vapautti se Oslon huumekaupan Kalastaja-nimellä tunnetun miehen käsiin. Nyt Kalastaja lähettää asiainhoitajansa tämän kirjan päähenkilön perään, ja "Kalastaja löytää aina etsimänsä".

Kirja tapahtuu pienessä Pohjois-Norjassa sijaitsevassa kyläpahaisessa, jonne pakenija saapuu ja keksii itselleen hätäisen valeidentiteetin. Hän integroituu kylään ja luo siellä ihmissuhteitakin ja osoittautuu taustastaan huolimatta kelpo mieheksi. Jopa siinä määrin, että kelpaa lopulta sulhaseksi lestadiolaiseen saarnamiessukuun.

Tarina ei ole kovin iso, ja siitä iso osa tapahtuu päähenkilön omassa päässä. Tarina kyllä toisaalta tempaa mukaansa nesbømäisellä varmuudella, ja kirjan lukaisee ketterästi. Nesbø on huvitellut kehittelemällä humoristisia hahmoja ja tilanteita juttuunsa. Mitään Scandinavian Noiria tässä ei todellakaan tarjota.

Kirja jopa päätellään leppeissä tunnelmissa, vaikka siihen takaportti jätetäänkin. Tässäkin kirjassa Nesbø käyttää minä-kertojaa näkökulmana. Ei nouse Hole-sfääreihin, mutta on viihdyttävä lukea.

**********

Jo Nesbø: Verta lumella I

Jokainen Jo Nesbøn kirja on lähtökohtaisesti kiinnostava! Nesbø on kirjoittanut itsensä Harry Hole -sarjallaan lähtemättömästi ansiokkaan kirjallisuuden historiaan. Hole-kirjoista on syntynyt pitkä ja tasalaatuisen varma jatkumo.

Kirjailijalle tällainen tilanne on sekä voitto että vaara. On vaara joutua toisteisen ja sitä kautta kliseisen ja varman päälle pelaamisen vyöhykkeeseen. Ja kukapa kunnianhimoinen kirjailija siihen tyytyisi, vaikka se takaisi varman työtulon? Toisessa vaakakupissa on tietenkin lukijoiden palveleminen ja heidän tarpeidensa tyydyttäminen.

Jo Nesbø on kiitettävällä ahkeruudella ja loistokkaalla tasolla anteliaasti antanut meille lukijoille Harry Hole -annoksia. Samalla hän on tehnyt kirjallisia pistokeikkoja tämän universumin ulkopuolelle.

Verta lumella -kaksikko käy tästä hyvänä esimerkkinä. Nekin ovat rikosromaaneja, mutta monella tapaa pienimuotoisempia. Ei ole ehkä korrektia puhua välitöistä, mutta aika lailla pienemmällä agendalla ja arsenaalilla Nesbø näissä operoi. Hän luo näissä ennemminkin tunnelmia ja tyyppejä kuin konstikasta tarinaa.

Verta lumella, osa I, 2015 (Blod på snø, 2015) sijoittuu menneisyyteen, jouluntienooseen vuonna 1977. Se on pienimuotoinen ja alussa hieman kömpelöltäkin tuntuva minä-muotoinen kertomus hieman hitaasta mutta kirjaviisaasta ja hyväsydämisestä asianhoitajasta. Palkkatappaja Olavista.

Olav kertoo tarinaansa ja havaintojaan, jotka osoittatuvat hyviksi mutta osittain väärintulkituiksi. Ihan kaikki ei ole kovin uskottavaa, mutta ainahan sepitteissä mennään kirjailijan ehdoilla. Olav kehittyy kirjan edetessä lukijan päässä varsin sympaattiseksi hahmoksi. Hänelle toivoisi hyvää, mutta niinhän ei aina käy.

Nesbøn tarina on omassa maailmassaan loogisesti etenevä, ja se tähtää kirjallisesti vaikuttavaan lopputulemaan. Olav toimii vastoin työnantajansa tilausta, ja se vie hänet vaikeuksiin. Kirjailijan on ratkaistava tämä dilemma.

Verta lumella, osa I oli todella nopealukuinen; sivuja oli alle kaksisataa ja nekin harvakseltaan ladottu.

**********

tiistai 5. syyskuuta 2017

John Verdon: Murhakierre

Sain vihdoin viimein luettua John Verdon -triplani loppuun. Kyse on Prisman lihatiskiltä ostamastani kolmen pokkarin paketista, kilohinta jäi alle jauhelihan. Nippu tunnetaan myös nimellä "Dave Gurney ratkaisee" ja ratkaiseehan hän. Kirjailijan helmasyntinä vain on toivoton toisto.

Verdon toistaa Gurneyn suulla samat ajatukset useaan kertaan. Se on kenties hyvä menetelmä rikoksien oikeaoppiseen ratkaisemiseen, mutta dekkarin lukijan sellainen kyllä uuvutaa. että toistetaan sama asia tai idea tai oivallus moneen kertaan.

Se on aika jankkaavaa, että sitä samaa toistellaan yhä uudelleen ja uudelleen. Tarina ei etene eikä kyyti kulje, kun samaa toistetaan aina vain kuin uutena. Tarina ei jää pelkästään junnaamaan paikoilleen, vaan se sutii otteettomin renkain perä edellä alamäkeen.

Toistossa on siis vaaransa, ja se vaara on se, että lukija kyllästyy ja ensin harppoo kursorisesti eteenpäin ja lopulta luovuttaa kokonaan. Tai sanoo: "Ei jatkoon!"

Sanalla sanoen, John Verdonin "Dave Gurney ratkaisee" -sarja kärsii lievästä paikoillaan polkemisesta ja saman asian toistamisen puuduttavuudesta.

Muuten tarinat ovat ihan ookoo, niin tämäkin Murhakierre, 2014 (Let the Devil Sleep, 2013). Tarinassa käydään läpi kymmenen vuotta vanhaa sarjamurhaa, ja kuinka ollakaan, murhaaja palaa kehiin. Näinhän se näissä menee.

Dave Gurneyn hahmo on aika hyvä, eläköitynyt superkyttä, joka totuttelee (siinä tietenkään onnistumatta) elämään maalla vaimonsa kanssa kahden. On ongelmaista poikasuhdetta ja ex-vaimoa ja kyynistä kollegaa ja näin. Kulissit ja reunat ovat kunnossa, kunhan vain ediittori vielä sipaisisi sata sivua tahi kaksikin pois käsikirjoituksesta.

**********

perjantai 1. syyskuuta 2017

Jukka Lyytinen: Helvetin hyvä elämä - Henkilökuva näyttelijä Mikko Kivisestä

Mikko Kivinen tunnetaan leppoisana ja mukavana miehenä. Tai, ainakin hänen julkisuuskuvansa on sellainen. Mielikuva varmasti johtuu hänen hupailupainotteisesta näkyvyydestään.

Jukka Lyytinen on kirjoittanut tai pikemminkin kirjannut Kivisen puheet kirjaksi, Helvetin hyvä elämä (2016) -nimiseksi henkilökuvaksi. Kirjaa ei tarvitse lukea kovin pitkälle, kun Kivisen mukavan miehen karma karisee. Aukeama aukeaman perään Kivinen horisee epätäydellisin ja epäloogisinkin lausein sattumuksia uransa varrelta.

Viina ja dokaaminen muodostaa muistojen kivijalan puuduttavuuteen saakka.

Erityisen alentuvasti Kivinen pakisee työtovereistaan, kavereistaan ja tutuistaan. Sivulta toiselle hän kronikoi erityisen noloja ja mielivaltaisia muistumia, joilla ei oikeastaan ole tarinan kaaren kannalta mitään tekemistä, mutta pääseepähän sivaltamaan.

Kivisen minämuotoinen jutustelu voisi toimia pienessä piirissä, mutta näin julki lätkäistynä ei tosiaankaan. Vaikka hän kuvailee omia toilailujaankin, on otteessa koko ajan ylemmyyden ja besserwisseröinnin vaikutelma.

Pari vanhaa, aiemminkin monen suulla dokumentoitua kommenttia koomikkoudesta ja käsikirjoittamisen tärkeydestä, ja sitten taas sivukaupalla nolaamista ja haukkumista. Todella roimalla kädellä Kivinen suomii maaseututeattereita (lue: Helsingin ulkopuolisia) ja niihin jämähtäneitä näyttelijäraasuja.

Tästä on mukava ja sivistynyt mies todella kaukana. Muistuu mieleen, kun vuonna 1991 näin Kivisen Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä Robin Hood - näytelmässä. Hän esitti Nottinghamin sheriffiä ja teki sen niin hyvin, että aina kun hän tuli näyttämölle, alkoi hirveä buuaus ja "Mene pois" -huudot. En älynnyt silloin liittyä kuoroon mukaan.

Kirjallisessa mielessä Helvetin hyvä elämä on aika laiskaa kirjallisuutta. Vaikutelmaksi jää, että kirjoittaja on vain purkanut haastattelunauhat tekstimassaksi ja lätkäissyt väliotsikot. Voihan tämä kevyt tyyli olla tottakai oikein haettuakin, mutta lukemisen jälkeen jäi fiilis, että tämä on helvetin huono kirja.

Kansi on miellyttävä ja tasapainoinen.

**********

torstai 10. elokuuta 2017

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta oli varsin mainio ja lupaava esikoisromaani, ja tuotanto sen kuin paranee. Toisena ilmestynyt Jääräpää (2014) muodostaa hyvän ja johdonmukaisen kokonaisuuden tarinan tasolla.

Heikkinen on nyt siirtänyt fokuksensa pohjoiseen Suomeen, josta on itsekin kotoisin. Hän käyttää taitavasti hyväkseen sekä kliseitä että rikkoo niitä tietoisesti pilke silmäkulmassa. Nyt seikkaillaan käsivarren alueella, aivan lappilaisten ja lantalaisten rajamailla, ja itse asiassa, näiden kahden kulttuurin yhteentörmäyksestä tämä kirja kertoo.

Uusi virkariuku, etelästä tullut kunnanjohtaja ja vielä oma miniä, rassaa Piera Karhuvuomaa, etenkin kun nainen haluaa yhdistää kaksi kuntaa, Muonion ja Enontekiön, jotta paikkakunnalle saadaan uusi turistivetonaula, long hill ski -rata. Piera ei voi sulattaa ajatusta.

Pieran poika Asla on aito Lapinmies, joka kuitenkin fanittaa Notting Hill -leffaa ja merkkituotteita. Asla touhuaa vaatealalla naittaen asusteita Lapinlisillä. Aslan vaimo Katja ei oikein tiedä, miten päin tässä kulttuurissa olla, varsinkin kun tienoo osoittautuu vaimonhakkaajien keskukseksi.

Heikkinen on koonnut kirjansa monista aineksista, mutta saa ne hyvinkin sopimaan yhden tarinan sisään, ilman että happi loppuisi. Jossakin taustalla tuntuisi taas myhäilevän Arto Paasilinna, jonka hengenheimolainen Heikkinen on. Tietoisesti tahi tahatta.

Kertomatyyliin sopii myös se, että kirjalla on selkeä päätös. Päätös, jossa oikeus voittaa kaikki vaikeudet. Kirja on myös puolillaan mainioita oivalluksia, hoksauksia, tiivistyksiä ja one-linereita. Jääräpää on täysverinen romaani.

Näennäisestä minimalismistaan huolimatta kansi on helmi.

**********

perjantai 4. elokuuta 2017

Markku Heikkilä: Uutissi Turust 11 - Ei virallissi, mut torellissi

Löysin taannoin Föripuodista pari nidettä ja tilasin Kansallisesta Kirjakaupastakin sieltä löytyvät. Siis Markku Heikkilän Uutissi Turust -sarjaa. Nyt käteen osui niistä Uutissi Turust 11 - Ei virallissi, mut torellissi (2006).

Jos on lukenut näistä yhden, ei ole lukenut muita, mutta tietää toisaalta takuuvarmasti mitä saa. Sitä mitä on tilannutkin.

Tässä sarjan 11. osassa Heikkilän käy muun muassa Turun historian kimppuun. Ison luvun saa Hänen Lempeytensä Pyhä Neitsyt Maria, Turun suojeluspyhimys, ja se missä tämä asia näkyy. Myös turkulaisbiisien kahdeksan kärki on kiinnostava osio.

Kirjojen alkupuoli on aina omistettu Turkuun liittyville artikkeleille ja loppuosa - Misä Kui Kummottos - Turun murteella kirjoitetuille päiväyksille ja kaskuille. Yhdessä ne muodostavat täydellisen duon ja onhan tällä reseptillä tehty jo yli kaksikymmentä kirjaa!

Ehkä aavistuksen laimea maku jäi tästä numerosta, mutta se ei haittaa; onhan se vain yksi osa isompaa kokonaisuutta, kokonaista kirjastoa.

Turun ulkopuolella tämä kirja tuskin herättää tämänkään vertaista innostusta?

**********

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Michael Dobbs: House of Cards - Kuninkaantekijä

Michael Dobbs kirjoitti House of Cards -trilogiansa 80/90-luvun vaihteen kieppeillä, ja epäilemättä tuoreempi tv-adaptaatio Amerikassa on elvyttänyt myös romaanit. Kirjan avausosa oli hieman harrastelijamaisella tyylillä kirjoitettu, mutta selkeän tarinan sisältänyt romaani. Koska sittemmin olemme kuitenkin nähneet terävämpiäkin satiireja politiikasta, ei House of Cards kuitenkaan kohoa kovin korkealle kaltaistensa joukossa. Amerikan adaptaatiokin on käyttänyt lähinnä aihiota, mutta hylännyt muun.

Lopettelin juuri kakkososan, Kuninkaantekijän, 2015 (To Play the King, 1992). Tämä kirja on kirjoitettu edeltäjäänsä paremmalla tyylillä ja on yhä viihdyttävä, mutta se ei imaissut minua tosiuskovaiseksi. Itse asiassa päinvastoin. Vaikka kirjaa luki mielikseen, niin silti tuntui koko ajan kuin tuhlaisi aikaansa. 

Kuninkaantekijä on kyllä viihteellinen, mutta kuitenkin jollakin lailla kaavamainen ja kohtauksittain etenevä. Etäisesti mieleen tulee hieman varhempi tuotanto töllön puolelta: Kyllä, herra ministeri. Tuoreempi vertailukohta olisi kenties Politiikan nappula/The Thick of It, joka on moninverroin kerroksellisempi, oivaltavampi sekä tietysti hauskempi.

Kuninkaantekijässä Francis Urquhart on uusi pääministeri, jolla on missio: kaataa kuningas. Kirjan kuningas on epäilemättä saanut piirteitä tosielämän kruununprinssi Charlesista, joka on hieman rasitekin tässä yhteydessä. Urquhart uskoo omaan erinomaisuuteensa ja kuolemattomuuteensa, ja sillä tiellä tuppaa olemaan loppunsa.Tässä tosin ovi jätetään raolleen trilogian kolmatta osaa varten.

Koska hyllytila on rajallinen, niin tämä pokkari taitaa mennä sytykkeiksi.

**********