tiistai 14. marraskuuta 2017

Jeffrey Archer: Kane ja Abel

Jeffrey Archer kirjoitti Kane and Abel -romaaninsa vuonna 1979. Se oli jonkinlainen läpimurto ja merkkiromaani hänen kirjallisella urallaan. Siviilissä Archer on parooni ja poliittinen toimija parlamentissa.

Kane and Abel ilmestyi vuonna 1983 suomeksi nimellä Leppymättömät. Jostakin syystä (, joita toki voi arvalla) Archer "uudelleenviimeisteli" (hänen oma ilmaisunsa) kirjan kolmekymmentä vuotta myöhemmin, ja versio julkaistiin myös suomeksi nimellä Kane ja Abel, 2014 (Kane and Abel, 1979/ 2009).

Eikä siinä mitään. Kyse on hyvästä viihderomaanista. Ei sen enempää mutta ei vähempääkään.

Jeffrey Archer pinkoo kirjassa läpi 1900-luvun, kun kertomuksen kaksi päähenkilöä, William Kane ja Wladek Koskiewicz, syntyvät samana päivänä vuonna 1906, ja kuolevat vuonna 1967. Kirjan ytimessä on näiden kahden vihanpitoon päätyvän miehen huikeat karriäärit, mutta toki kirjailija käyttää taustalla kuohuvaa vuosisataa tarinan rakennuspuina ja viitekehyksenä taajaan.

William Kane on syntynyt kultalusikka suussa ja hänen elämänsä on predestinoitu kulkemaan pankkimiehen uraa pitkin. Wladek Koskiewicz puolestaan käy läpi elämänsä alkuvuosina kovan kuurin, kun hänet ensin löydetään orpona metsään hylättynä, kierrätetään puolalaisen paronin linnan kautta syvälle Venäjään vankileirille ja vihdoin saatetaan turkkilaisen pyövelin kirveenterän alta Amerikan laivaan. Amerikan mantereella hänet "kastetaan" uudelleen Baron Abel Rosnovskiksi, ja kirjailija saa näppärän Kane ja Abel -sanaleikin.

Abel toteuttaa amerikkalaisen unelman pikkutarkasti, ja sen ylistystähän tämä romaani on yhdeltä kantiltaan. Tällä tiellä hän kokee William Kanen pankin torjunnan kiperässä tilanteessa, ja se tekee heidät lopulta toisiaan halveksiviksi vihamiehiksi. Tosin Archer on tähän teemaan kirjoittanut (ehkä arvattavankin?) pienen yllätyksen loppuun.

Kane ja Abel on täydellistä draamaa ja täsmäkirjoitettua tempoilua. Siitä saisi vaikka kohtalaisen tv-sarjan. Jaa, mutta niinhän siitä tehtiinkin jo minisarja vuonna 1985 (Peter Strauss sai jopa Golden Globe -ehdokkuuden roolistaa Abelina). Itse asiassa tällaisia tarinoita ollaan luettu ja nähty Romeon ja Julian ajoista lähtien, sillä tottakai tässäkin on rakkaustarina sukujen välillä.

Päähenkilöiden kehitys ja ikääntyminen tuovat aivan oikein mieleen oikean elämän. Sen miten ihminen kasvaa ensin muiden tuella ja vaikutuksella kehittyäkseen itsenäiseksi, päättäväksi olennoksi ja muuntuen lopulta taas syrjäytetyksi sivustakatsojaksi.

Kane ja Abel on juonivetoinen lukuromaani, ei suuri ja ainutlaatuinen mutta hyvin viihdyttävä kyllä, jos näistä pitää. Joku on kuitenkin keksinyt antaa sille kuolemansuudelman laittamalla kanteen tekstin: "Paras koskaan kirjoitettu kirja." Melkein jätin tarttumatta...

**********

perjantai 3. marraskuuta 2017

Patricia Cornwell: Paljaat luut

No nyt, nyt kulkee Patricia Cornwellin kone taas tasaisesti ja yskähtelemättä. Omaan makuuni hänen Scarpetta-romaaneissaan on ollut lievä junnaamisen tuntu: tarina ei ole elänyt ja vienyt mukanaan, vaan kirjailija on jumittunut kuvaamaan enemmän päähenkilönsä sisäistä maailmaa kuin juoksuttamaan jännäriä.

Makuasioita tahi ei, mutta jokainen lukija on oikeassa omalla kannallaan. Meillehän näitä tehdään ja sijoitusneuvojille.

En tiedä, monesko lukemani Kay Scarpetta tämä on, mutta aika mones. Siis tämä Paljaat luut, 2013 (The Bone Bed, 2012). Jälleen ollaan sarjamurhaajaa haistamssa ja jälleen Kay Scarpetta on itsekin liemessä mukana. (Se on vähän tylsää.)

Päällisin puolin matkan varrella löytyviä ruumiita ei voi suoraan yhdistää, mutta Scarpettan nenän vainu on pettämätön ja hänen utteruutensa ja lojaaliutensa totuudelle nurkumaton. Scarpetta osaa epäillä ja tutkia oikeita asioita.

Kirja on tavattoman puhelias, asioita selitetään ja käsitellään pitkissä ja perusteellisissa dialogeissa, jotka sammuttavat vauhdin, mutta toki perustelevat päätelmiä ja mielenliikkeitä. Myös Cornwellin vanha helmasynti eli tiukka pedanttisuus välineitä ja menetelmiä esiteltäessä raskauttaa kirjaa. Toisaalta ymmärrän halun tarkkuuteen, mutta kyllä siinä on myös hieman brassailun makuakin.

Liikaa ei nyt siis jäädä Scarpettan omien ajatusten kehään kuitenkaan pyörimään, vaikka hän toki vatvoo mustasukkaisuuttaan ja muita kipupisteitään myös monologeissa. Tarina kuitenkin etenee ja vaikka hänen hyvät vakiohahmonsa ovat yhäkin sivurooleissa, heitä sentään käytetään tässä kirjassa.

Kay Scarpetta -pinoni on pari senttiä matalampi mutta yhäkin uuvuttavan näköinen. Täytyy taas lukea jotakin muuta välissä.

**********

torstai 26. lokakuuta 2017

Eija Mäkinen - Annika Grahn: Esko Roine

Ostin kesällä viiden euron markkinakojusta kolmen teatterintekijän "elämänkerrat". Mikko Kivinen oli iso pettymys sisällöllisesti, mutta nyt näytti jo paremmalta, kun tartuin seuraavaan:  Esko Roine, 2014. Kirja on kirjoitettu ikään kuin minä-muotoon, mutta paperille sen ovat panneet toimittajat Eija Mäkinen ja Annika Grahn. Kummallakin tekijänaisella on vyöllään myös muita teatterielämänkertoja.

Esko Roine -kirja pieksee Kivisen loruileman tuutin mennen tullen ollen paljon luettavampi ja informatiivisempi. Puhumattakaan siitä, että kollegoja ei halvenneta joka sivulla, vaikkei Roinekaan malta ihan neutraalina ja viileänä ammattilaisena pysyä.

Vaikka äänessä näyttäisi olevan Roine itse, puuttuu tästä kirjasta kuitenkin jokin lopullinen henkilökohtaisempi ääni? Nyt laukataan aika sutjakkaan tahtiin uran vaiheet ja roolit läpi ilman avaavaa otetta. Ei Roine esipuheessaan lupaakaan mitään paljastuksia tai mehukkaita juoruja, mutta jonkinlaista porautuvampaa analyysia hieman odotin etukäteen. Miten Roine näkee mainitsemansa näytelmät ja niiden merkityksen?

Aika laaja kuva työuransa aikana moniaalle kurkottavasta miehestä silti muodostuu näinkin. Esko Roine on näytellyt useassa teatteritalossa ja kesäteattereissa, televisiossa sekä elokuvassa. Lisäksi hän on toiminut useamman teatterin johdossa niin taiteellista kuin taloudellistakin aspektia pohtien sekä toiminut myös Suomen Näyttelijäliitossa. Väheksyä saati unohtaa ei voi sitäkään, että Roine on syntynyt teatterisukuun.

Tällaisen kirjan suurin arvo ei ole ihmisen luonnollisen uteliaisuuden tyydyttäminen, vaan suurin arvo arvo on siinä, että se muistelee asioita, ilmiöitä, tapahtumia ja näytelmiä muistelijansa luupin läpi mutta samalla se tekee sen yleisellä tasolla. Asioita, jotka olen itse elänyt ja kokenut, ja jotka näin ovat osa omaa elämääni ja historiaani. Lukija voi luodata itseään ja omia muistojaan lukiessaan.

Roineen näyttelijän ura on ollut varsin julkinen, mutta kuten hän itsekin jossakin kohtaa kirjaansa toteaa, ei siitä jää jälkeäkään. Elävä näytelmä, vaikka kuinka upea, on hetken heiluva lapsi, joka katoaa nopeasti. Usein näyttelijöistä muistetaan parhaiten sitten ne taltioidut produktiot, vaikka ne eivät kerman kermaa edustaisikaan. Esimerkiksi Esko Roineen kohdalla Visa Mäkisen Puupää -filmit jäävät jäljelle, ja se ei ole kaikkein komein saavutus CV:ssä. Toki Roine on ollut mukana lukuisissa muissakin tallennetuissa projekteissa, mutta olisiko ne hienoimmat hetket sittenkin näyttämöllä?


Taustalla olevan kuvan muuten nappasin kesällä 1968 Pyynikin kesäteatterin katsomosta, jossa nuorena miehenä istuin muutamia kertoja. Maisemassa näyteltiin jälleen Edvin Laineen liveadaptaatiota 'Tuntemattomasta sotilaasta'. Esko Roine oli saanut edellisenä kesänä ylennyksen näytellä alikersantti Hietasta ja jatkoi sitä myös kuvan kesänä. Roine tekikin kelpo roolin Hietasena, ja siitä innostuneena mainitun kuvan otin. Itse hän kommentoi roolin istuvuutta näin:

"Roolin miina pilee Eskon mukaan murteessa; Hietanen on varsinaissuomalainen. Katsomo puhui kaikkia murteita, joita näytelmässä esiintyi. Virheet kuultiin heti.
Kun näyttelijä pannaan puhumaan murretta, jota hän ei hallitse, lopputulos on kauhea. Näin puoliturkulaisena lähetän tervesiä edesmenneelle ystävälleni Heikki Savolaiselle, joka näytteli Hietasta Laineen ohjaamassa elokuvassa ja puhui sellaista Turun murretta, josta aito turkulainen saa näppylöitä."
(Eija Mäkinen & Annika Grahn: Esko Roine)

Kiinnostava kirja ja nopealukuinen.

**********

tiistai 24. lokakuuta 2017

Reijo Mäki: Tulivuori

Reijo Mäki tuuttaa tasaiseen tahtiin uuden Vareksen ulos. Se on kuin jokin hämmentävä luonnonvoima, joka vain on olemassa, tahdoitpa sitä tahi et.

No, minun tapauksessani ilmeisesti tahdon? Kirjallisissa piireissä ei taida olla tapana edes mainita tämäntyyppistä suosittua kirjallisuutta, siis sitä että harrastaisi sitä? Jos nimeää Reijo Mäen kantapaikakseen, niin saa vähän kieroon katsotun maineen?

Maineesta viis tai ainakin neljä. Pahan suudelmasta lähtien ovat kaikki reijomäet hyllyssäni kovakantisina (ja varhaisemmat sitten pokkareina). Usein lukiessani reijomäkiä tuhahtelen ja pyörittelen päätäni epäuskoisena, vähän nolonakin toisinaan. Ja jatkan sitten lukemista ja ostaan taas uuden, kun se ehättää alelaariin.

Tällä kertaa sieltä löytyi reijomäkiä kaksin kappalein. Kronologiaa pitää noudattaa aina, kun se on mahdollista, ja niinpä tartuin ensin Tulivuoreen, 2015. Varkeksien tavaramerkki ja syy, miksi niitä luen, on Turku. Tulivuoren merkillepantavin ominaisuus on se, että se ei käytännössä tapahdu Turussa lainkaan. Ja ratkaisu tekee ihmeen hyvää sapluunalle!

Tulivuori sai oikeasti oikeilta kriitikoilta varovaisen myönteistä palautetta ilmestyttyään, ja siksi on kiusallista liittyä näiden kehujien kerhoon. Mutta ei auta. Tulivuoressa on mukavalla tavalla punottu juoni ja miljöö. Vares ei oikeastaan ratko eteensä annettua juttua, mutta siinä se kuitenkin ratkeaa. Lukija ei voi sitä ratkoa etukäteen, koska kirjailija ei paljasta tarpeellisia valttikortteja. Juttu ratkeaa, kun juttu ratkeaa; eihän tämä mikään Columbo ole!

Ollaan Saarella, jossa Vareksen entinen rakas on tapettu eikä paikallinen poliisi ole saanut mitään irti. Ummikko-Vares tulee pyydettynä paikalle ja soluttautuu suomalaisyhteisöön ja tekee siinä ohessa ekskursioita ympäristöön.

Jotenkin kaikki rullaa sekä Vareksella että lukijalla. Välillä kyyti ei ole sarjakuvamaisen kaksiulotteista vaan aivan täyteläistä. Kunpa Reijo Mäki saisi tästä juonenpätkästä yhä kiinni. Ei sillä, kyllä minä ne Varekset ostan maailmantappiin. Tällä hän joka tapauksessa peittosi mennen tullen toisen sarjakirjailijan Patricia Cornwellin.

**********

torstai 12. lokakuuta 2017

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama

Pidin kovastikin Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -kirjoista, kun luin sarjan alkupään teoksia. Ne olivat kompakteja tarinoita, joissa tutkittiin tapauksia, ja joissa juoni eteni sujuvasti. Parin viimeksi lukemani teoksen jälkeen olen pitänyt useamman vuoden Cornwell-paaston ja tartuin nyt vihdoin viimein taas yhteen tänä väliaikana ilmestyneeseen romaaniin. Kyse on kirjasta Kuolleiden satama, 2011 (Port Mortuary, 2010).

Ja on heti todettava: en pitänyt lukemastani. Minun makuuni Cornwell on yhä ulapalla ilman kompassia. Hänen ydinosaamisensa menee hukkaan mukapsykologisempien, -syvällisempien ja -kiemuraisempien kirjojen parissa. Eivät nämä ole hääppöisiä, jos niiden tarinasta puristaa mehun. Mäskiä jää ämpärikaupalla ja itse juoma on laimeaa.

Taas tarina kerrotaan loputtomien takaumien ja ajatustynkien kautta samalla, kun kirjan reaaliaika etenee vain pari vuorokautta. Kirja on myös loputtoman puhelias, dialogivetoinen, mikä latistaa itse tarinaa entisestään.

Kay Scarpetta oli sarjan alkupäässä tolkun ihminen, mutta hänestä on evoloitunut rasittava ja ärsyttävä jahkaaja, pyörittelijä ja makustelija. Sääli hyvää hahmoa ja oikeastaan koko hahmogalleriaa (Benton, Lucy, Marino), joka joutuu tässäkin aivan statistin rooliin ilman, että heitä käytettäisiin mitenkään tarinavetoisina aineksina.

Se, mitä tässä kirjassa tutkitaan, jää lopulta varsin yhdentekeväksi, ja se jos mikä on kirjalle pahaksi. (Oivoi, ostin alennusmyynnistä kokonaisen tukun näitä tuoreita Scarpettoja...)

**********

maanantai 2. lokakuuta 2017

Marc Spitz: David Bowie

David Bowie on varmaan yksi planeetan ikonisista nimistä. Hänestä on tehty kirjoiksikin asti useita kymmeniä teoksia. Jopa suomenkielellä niitä löytyy nykyään useampia.

Nappasin pokkarikorista Marc Spitzin kynäilemän David Bowie, 2016 (Bowie, A biography, 2009) -kirjan. Spitz on itse pitkänlinjan musiikkidiggari ja toimittaja, joten sitä kautta substanssi on hallussa. Ja onhan hänen tekstinsä varsin vetävää.

Spitz käy uskollisesti läpi David Jonesin taustan, lapsuuden ja nuoruuden kohti popparipyrintöjä. Elämänkerrat ja muistelmat käyvät yleensä tylsiksi siinä vaiheessa, kun aletaan tehdä (välttämätöntä?) taustoistusta vanhempien ja heidän vanhempiensa historiasta. Tällä kertaa ei lukijan tavinnut pikakelata kovinkaan paljon.

Ulkopuolisen kirjoittaessa lähtökohta on aina se, että hän nojautuu toisen tai kolmannen käden tietoihin. Toisin sanoen kirjoittaja ei ole itse ollut mukana kokemassa ja kirjaamassa silminnäkijätuntojaan ylös. Hän perustaa ne haastatteluihin, muisteluihin ja jo olemassaoleviin kirjallisiin lähteisiin. Bowien tapauksessa tietysti olemassa on myös runsaasti taltioituja haastatteluja ja konsertteja. (Missä määrin niissä sitten esiintyy hämäävää poseerausta ja tietoista roolintekemistä, on toinen juttu.)

Kun joku muistelee toista ihmistä ja kohtaamisiaan tämän kanssa, on valotus väistämättä subjektiivinen. Muistelun totuusarvo on vähintäin kyseenalainen. Toisaalta. Jos kohde itse sanelee muistelmansa, on se yhtä valikoitua subjektiivisuutta. Suo siellä, vetelä täällä.

Spitz tekee näistä lähtökohdistaan ponnistaen hyvää työtä. Bowien uran vaiheista saa erinomaisen käsityksen, ja Spitzin teksti elää. Hän myös sirottelee sen joukkoon hyviä, teräviä huomioita ja huumorilla höystettyä tulkintaa. Myös subjektiivisuutta, jota hän ei toisaalta myöskään peittele.

Voisi sanoa siis, että tämä Marc Spitzin versio David Bowiesta on kirjallisesti varsin hyvä. Lukuunottamatta paria huomiota.

Ensinnäkin. Kirja keskittyy koko lailla Bowien uran alkupäähän. Sivulla 400 ollaan yhä tukevasti 1970-luvun puolella, vaikka kirjassa on vain noin viisi ja puolisataa sivua. Fokus on ilman muuta ymmärrettävä, koska tuossa vaiheessa Bowie-myytin siemenet todella idätettiin. Vauhti oli hurja, hahmot vaihtuivat ja relevanttia musiikkia syntyi albumikaupalla. Bowie-ilmiötä ei olisi ilman tätä kautta.

Toinen "ongelma" on siinä, että vaikka pokkarin takakansi antaakin vaikutelman päivitetystä versiosta, niin siitä ei ole kysymys. Spitz on julkaissut tämän kirjansa vuonna 2009, eikä sitä ole (ainakaan tähän) siitä päivitetty. Näin ollen David Bowien uran viimeisimmät, hienot vaiheet ovat tässä käsittelyä vailla. Kuolemasta ja sen jälkeisen hypetyksen arvioinnista puhumattakaan.

Itse havaitsin Bowien nimen vuonna 1972, kun Suosikin levylistoilla alkoi näkyä kappale nimeltään Life on Mars?. Radion Rinnakkaisohjelmasta tuli kerran viikossa tunti nuorisomusiikkia, joten kesti kauan, ennen kuin todella kuulin tämän kappaleen. Seuraavana vuonna otin vahingon takaisin ja ostin Aladdin Sanen, The Rise And Fall of Ziggy Stardust And the Spiders from Marsin, Hunky Doryn, Spade Oddityn ja The Man Who Sold the Worldin.

Ja vuonna 1996 istuin Jäähallin E7-lehterillä samassa huoneessa energisen ja sutjakkaan David Bowien kanssa. Tätä kohtaamistamme ei kirjassa kuitenkaan mainita.

Kirjassa on kaksi kuvaliitettä, mutta ne olisi voinut jättää poiskin, koska ne ovat melko yhdentekeviä monen loisteliaan kuvakollaasin rinnalla.

**********

torstai 7. syyskuuta 2017

Jo Nesbø: Verta lumella II

Jokainen Jo Nesbøn kirja on lähtökohtaisesti kiinnostava! Nesbø on kirjoittanut itsensä Harry Hole -sarjallaan lähtemättömästi ansiokkaan kirjallisuuden historiaan. Hole-kirjoista on syntynyt pitkä ja tasalaatuisen varma jatkumo.

Kirjailijalle tällainen tilanne on sekä voitto että vaara. On vaara joutua toisteisen ja sitä kautta kliseisen ja varman päälle pelaamisen vyöhykkeeseen. Ja kukapa kunnianhimoinen kirjailija siihen tyytyisi, vaikka se takaisi varman työtulon? Toisessa vaakakupissa on tietenkin lukijoiden palveleminen ja heidän tarpeidensa tyydyttäminen.

Jo Nesbø on kiitettävällä ahkeruudella ja loistokkaalla tasolla anteliaasti antanut meille lukijoille Harry Hole -annoksia. Samalla hän on tehnyt kirjallisia pistokeikkoja tämän universumin ulkopuolelle.

Verta lumella -kaksikko käy tästä hyvänä esimerkkinä. Nekin ovat rikosromaaneja, mutta monella tapaa pienimuotoisempia. Ei ole ehkä korrektia puhua välitöistä, mutta aika lailla pienemmällä agendalla ja arsenaalilla Nesbø näissä operoi. Hän luo näissä ennemminkin tunnelmia ja tyyppejä kuin konstikasta tarinaa.

Verta lumella II: Lisää verta, 2015 ( Blod på snø II: Mere blød, 2015) on eräänlainen irrallinen jatko ykköskirjan maailmaan. Kun edellisessä kirjassa sen päähenkilö Olav otti pomoltaan hengen pois, vapautti se Oslon huumekaupan Kalastaja-nimellä tunnetun miehen käsiin. Nyt Kalastaja lähettää asiainhoitajansa tämän kirjan päähenkilön perään, ja "Kalastaja löytää aina etsimänsä".

Kirja tapahtuu pienessä Pohjois-Norjassa sijaitsevassa kyläpahaisessa, jonne pakenija saapuu ja keksii itselleen hätäisen valeidentiteetin. Hän integroituu kylään ja luo siellä ihmissuhteitakin ja osoittautuu taustastaan huolimatta kelpo mieheksi. Jopa siinä määrin, että kelpaa lopulta sulhaseksi lestadiolaiseen saarnamiessukuun.

Tarina ei ole kovin iso, ja siitä iso osa tapahtuu päähenkilön omassa päässä. Tarina kyllä toisaalta tempaa mukaansa nesbømäisellä varmuudella, ja kirjan lukaisee ketterästi. Nesbø on huvitellut kehittelemällä humoristisia hahmoja ja tilanteita juttuunsa. Mitään Scandinavian Noiria tässä ei todellakaan tarjota.

Kirja jopa päätellään leppeissä tunnelmissa, vaikka siihen takaportti jätetäänkin. Tässäkin kirjassa Nesbø käyttää minä-kertojaa näkökulmana. Ei nouse Hole-sfääreihin, mutta on viihdyttävä lukea.

**********