maanantai 12. helmikuuta 2018

Michael Connelly: Risteyskohta

Oli tietenkin vain ajan kysymys, että milloinka Michael Connellyn Hieronymys Bosch -hahmosta aletaan tehdä tv-sarjaa. Vuonna 2014.

Tästä on muitakin mielipiteitä, mutta omalla kohdallani kävi niin, että kun Titus Welliver ujuttautui Harry Boschin nahkoihin, niin minä menetin mielenkiintoni. Kirjallisuuden ylivoimaisesti huikein ominaisuus on se, että se ruokkii mielikuvitusta (sivistystä myös!). Lukija pääsee uimaan vieraisiin, mielikuvituksellisiin maisemiin, aikakausiin ja tapahtumiin sekä syventymään tajuamaan henkilöhahmojen sielunelämää. Se on aivan mahtavaa, koska se tapahtuu vain omassa päässä. Ja kaikilla muilla puolestaan omanlaisella tavallaan. Titus Welliver ei ole siis minun versioni Boschista, ei lähellekään, ja siksi kirjojen lukeminen nykyisellään on hankalaa.

Yritin kuitenkin, kun Prisman laarista tyrkytettiin käteen Risteyskohta, 2016 (The Crossing, 2015) -kirjaa. Riesteyskohta on kannenkin mykästi todistamana täysverinen Bosch-kirja, vaikka siinä mukana kulkeekin Michael Connellyn toinen hahmo, velipuoli Mickey Haller.

Nyt jo eläköitynyt Bosch käy omaa jaakobinpainiaan läpi kirjan, koska hänestä on alleviivatun vastenmieleistä työskennellä puolustuksen puolella oikeidessa. Omituinen näkökohta jos kuitenkin väittää palvelensa oikeutta!

Bosch näkee oitis, että väärä mies on syytettynä murhasta, ja hän napsii näppärästi riittävät todisteet miehen syyttömyyden puolesta, ja vajaat neljäsataa sivua myöhemmin myös oikeat syylliset on jo löydetty ja osin rangaistukin.

Voi olla, että Welliver-efekti vaikuttaa kirjan suutuntumaan, mutta kitalaelle jää hieman väljähtänyt maku, jos sitä vertaa varhaisempiin Connelly-kokemuksiin. Tämä kulkee kyllä kuin Uber, mutta se vaikuttaa aika lailla samanlaiselta nakilta kuin pötkössä jo on ollut aikaisemminkin tarjolla. Lukijoita palvellaan uudella Harry Bosch -kirjalla, mutta mitään uutta ei kuitenkaan tarjota. 60 miljoonaa myytyä kirjaa toki riittää jo puhumaan puolestaan.

Tarina jäi hieman köykäiseksi, eikä Harryn toiminta nyt vakuuta. Kirjallisesti Connelly ei myöskään esitä mitään erityisen briljanttia, vaan heittää määrämittaisen.

Kansi on kai kaivettu varastosta, jonka ovessa lukee "BULKKI"?

**********

perjantai 26. tammikuuta 2018

Simo Frangén-Pasi Heikura-Jyrki Liikka: Alivaltiosihteeri - Virallisuus on aseeni

Maailmassa pitää olla pysyviä arvoja. Siis asioita, jotka ovat olemassa, vaikka niitä ei juuri sillä hetkellä edes tarvitsisi tahi ajattelisikaan. Sellaisia kuin, sanotaan vaikka Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmat sekä Alivaltiosihteeri-radiohupailut.

Paitsi että molemmat ohjelmat on jo lopetettu.

Onneksi Knalleja ja sateenvarjoja voi ostaa omaan cd-kirjastoonkin kattavan valikoiman ja onpa Alivaltiosihteeri-sketsejäkin julkaistu iso boksillinen.

Alivaltiosihteeri-ryhmä on pitänyt myös tapanaan julkaista tekstikimaroita radio-ohjelmistaan. Kattaus on sekä helppo että raskas lukea. Se todistaa vääjäämättä ryhmän monipuolisuudesta aihepiirien valinnoista päätellen, notkeudesta, verbaalisuudesta sekä nokkeluudesta löytää usein uusi tulokulma kuluneeseenkin aiheeseen. Raskaus syntyy sitten tekstien latteudesta, toisteisuudesta ja loputtomuudesta. Ei tällaista antologiaa jaksa yhdeltä istumalta lukea.

Tekstien ongelma on myös niiden - tekstimäisyys. Kokoelma on kuin käsikirjoitus, jolle elämän antaa vasta esittäjä. Kenties tekijät ovat tämän tiedostaneetkin, koska tämän kasauksen kylkiäisenä tulee mukaan cd-levy, jolla on parikymmentä juttua luettuna. Nyt voi siis kuunnella kyseiset tekstit esitettynä ja seurata niitä silmillään. Toki kiusallisesti käy ilmi, että eivät nämä nuoret miehet mitään näyttelijöitä ole, sillä paperista lukeminen kuultaa läpi, mutta onhan heillä omat tunnusomaiset intonaationsa, joka kuuluu huumoriperinteeseen.

Käteen tarttui alelaarista tällä kertaa kokoelma nimeltä Alivaltiosihteeri - Virallisuus on aseeni (2014). Nimessä on leikitelty mukavasti ainakin Alistair MacLeanillä.

Kansi on aivan täysosuma! Se, kuten kirjan mainio piirroskuvitus, on Pentti Otsamon takuukäsialaa. Kansi on tietysti pastissi vanhoista Jerry Cotton -lehtien kansista päälleliimattuja ihmishahmoja myöten. Alivaltiosihteeri-kirjojen kansissa on onnistuttu uudistumaan kekseliäästi vuosien myötä.

**********

torstai 11. tammikuuta 2018

Asko Alanen: Leo Jokela - Vaatimaton sivuosien sankari

Olen sopivasti ikäpolvea, joka kulutti populaarikulttuuria monelta kantilta 1960-luvulla. Tarjonta ja sitä kautta syntynyt huumorikäsitys oli koko lailla erilaista silloin kuin esimerkiksi 2010-luvulla. Vähäisempi, karkeampi, kiltimpi ja terästangosta väännetty huumori oli ihan relevanttia ellei suorastaan valttia. Tähän rakoon mahtuivat niin Eemeli, Esa Pakarinen, Niilo Tarvajärvi kuin Spedekin. Ja Leo Jokela, ilman muuta.

Leo Jokelan naama, ilmeily ja lakoninen replikointi olivat kovin odotettuja välähdyksiä niin elokuvissa kuin televisiossakin. Jokela teki aina osuvan ja viihdyttävän hahmon.

Asko Alanen on koonnut ja kirjoittanut Leo Jokelasta elämänkerran, Leo Jokela - Vaatimaton sivuosien sankari (2016). Kirjassaan Alanen käy tunnollisesti läpi Leo Jokelan urakehityksen teatterikoulun kolmoskurssilta Helsingin Kaupunginteatteriin kiinnitetyksi näyttelijäksi. Voipi sanoa, että hyvä on, että kirja on kirjoitettu. Leo Jokela kyllä ansaitsee oman kirjansa. Samalla voisi kenties myös sanoa, että, kirja tulee ainakin neljäkymmentä vuotta liian myöhään. Nyt se iskee kyllä kaltaiseeni katoavaan ikäpolveen, mutta uusille kuluttajille sillä on kovin vähän, jos mitään, annettavaa. Ei Leo Jokela on erityisen relevantti ja kaivattu nykytarjontaan tottuneiden mielissä, ihan riippumatta siitä, onko sisäpiirin Leo Jokela Boozing Societyä olemassa vai ei.

Koska Jokelan kuolemastakin on kulunut jo tuo neljäkymmentä vuotta, joutuu Alanen tyytymään lehtileikkeisiin, muiden muistelijoiden kirjoihin sekä totta kai haastattelumateriaaliin. Näiden lähteiden avulla kirjasta tulee hieman etäinen, ulkokohtainen, akateeminen ja paradoksaalista kyllä kohdettaan ajatellen kuivakkakin. Vähän niin kuin pakkotyö, vaikka kirja tuskin on ollut sitä tekijälleen. Luultavasti päinvastoin.

Henkilökohtaisuudet ja persoonalliset anekdootit puuttuvat lähes tyystin, eikä kirjassa tietystikään kuulla leojokelamaista äänenpainoa. Jokelan työ on se tärkein ulospäin, mutta elämänkerroissa pruukataan puuttua myös yksityishenkilöön ja aika pitkälle se loistaa poissaolollaan. Valkoviinipullot ja kutimet mainitaan, mutta siinä se sitten on.

Kirja etenee osin kronologisesti mutta aihepiireittäin ja siitäkin johtuen se sisältää useitakin toistoja ja päällekkäisyyksiä, jotka olisi kenties voinut editoida sievemmiksi tahi kokonaankin pois?

Leo Jokelan arvoitus ei aivan kokonaan aukene, mutta lukija saa aavistuksen epävarmasta, omaa osaamistaan ja ennen kaikkea kelpaamistaan epäilevästä miehestä, jolla oli elämänhallintavaikeuksia huolimatta hyvästä ystäväpiiristä ja hyvistä kritiikeistäkin. Epäilisin, että kyllä sillä on ollut syynsä, miksi Leo Jokelaa ei juuri nähty päärooleissa vaan yleensä sinä irtonaurut keräävänä side-kick'inä.

Alanen nostaa, kuten monet muutkin Leo Jokela -taltioinneista erityisen korkealle Palmu-elokuvien etsivä Kokin hahmon sekä Rautatien Matti-roolin. Itse pidän Rautatietä hieman tylsähkönä ja näytelmällisenä, mutta onhan Kokki mainio piristys sinänsä monien muidenkin virkeiden roolien Palmuissa.

Aivan upea kansi! (Ulkoasu Anders Carpelan)

**********

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Mo Yan: Viinamaa


Kun Nobel-palkitun kirjailijan tarinan kuudennella sivulla jo on lause "Huonosti palaneen dieselin haju sekoittui kärryjä vetävien juhtien hönkäilyihin niin että ilma oli yhtä paksua tunkkaista sudenpierua.", uskoo olevansa hyvän kuvailun ja kirjan ääressä.

Usko ja todellisuus eivät kuitenkaan ole aina sama asia. Kun Mo Yanin kirjaa Viinamaa, 2014 (Jiuguo, 1992) lukee pitemmälle alkaa urakka äkkiä tökkiä ja runsasta sataa sivua myöhemmin alkaa koko homman mielekkyys epäilyttää.

Se, mikä yhdelle näyttäytyy syvällisyyksinä ja nerokkaan tekijän vertauskuvina, tuntuu toisesta kuvottavalta ja itsetarkoitukselliselta piehtaroinnilta. "Poika istui suuren kullanvärisen tarjoiluvadin keskellä..."

Voin tunnustaa, että en ymmärtänyt tämän teoksen tarpeellisuutta enkä henkevyyttä. Ja vielä: tällä iällä ei viitsi enää haaskata aikaansa edes työvoittojen nimissä. Lopetin kirjan kesken ja siirsin sen paperinkeräykseen. Lukijana minulla on siihen oikeus ellei peräti velvollisuus.

**********

tiistai 9. tammikuuta 2018

Miika Nousiainen: Juurihoito

Miika Nousiainen on brändännyt mainion hahmonsa erinomaisesti teevee-ruuduissa. Tästä johtuen hänen hahmonsa dominoi myös Nousiaisen kirjoittamia kirjoja, joita lukiessa kuulee kirjailijalle ominaisen tavan ääntää ja painottaa lauseiden sanoja iskuosuuksineen päivineen. Eihän se mitään haittaa, mutta toki vie jotakin pois kirjan ominaispainosta ja voimasta, ja sen sijaan personoi tekstin tekstailijaan.

Pidän Miika Nousiaisen verbaliikasta tavattomasti. Hänen huumorissaan on jotakin sellaista joka osuu ja uppoaa ja upottaa raskaammankin 5 ruutua pitkän lentotukialuksen. Nousiainen tekee arjesta loistokkaita täsmähuomioita ja osaa muotoilla ne naseviksi ja nautittaviksi. Juurihoito (2016) ei tuota tämän asian suhteen pettymystä.

Ennen lapsen syntymää kaikki sanovat, että lapsen kanssa ei tule aika pitkäksi. Enemmän väärässä ei voisi olla. Jos jossain tulee aika pitkäksi niin lapsen kanssa puistossa seisoskellessa.
(Miika Nousiainen: Juurihoito)

Kirja on tulvillaan kiteytyksiä ja heittoja, jotka lukija kyllä tunnistaa tosiksi, ja näiltä osin se etenee kuin junan vessa. Siis junan mukana.

Sen sijaan sitten itse juoni, se tökkii. Tai ei edes oikein töki, koska se on niin kovin ohkainen, ettei sitä voi juuri sanoa olevan olemassa. Haluaisin ilman muuta tarinan kasvavan ja käyvän melankolisen syvälliseksi jossakin vaiheessa, mutta suurin käännekohta kirjassa on kannen sulkeminen.

Allegoria kirjan otsakkeessa on isolla fanihanskan etusormella osoitteleva, kun yhtäkkiä löytyneen hammaslääkärivelipuolen kanssa lähdetään vuosikymmeniä sitten kadonnutta isää etsimään lopulta maailman äärestä saakka. Tarina ei pitkitettynäkään muodostu järin kummoiseksi eikä kovin syvälliseksi, mikä on todella järkälemäinen harmi odotuksiin nähden.

Ei voi sanoa, että Miika Nousiainen olisi epäonnistunut varsinaisesti Juurihoidossa, etenkään kun hänen motiivejaan ja tarkoitusperiään ei tietystikään tunne, mutta jonkin puuttumisen pettynyt maku lukemisen jälkeen jäi. Ydinongelma on siinä, että lukiessa viihtyy, mutta tarina ei jää kaihertamaan mieltä niin että sen merkitys kasvaisi ja tekisi unohtumattoman muistijäljen. Nyt mieleen jäi vain, että Juurihoito on hyvän mielen kirja.

Kaiken muun mielipahan lisäksi kirjan kansi on aika kamala.

**********

torstai 14. joulukuuta 2017

Patricia Cornwell: Tomuksi ja tuhkaksi

Kansiliepeen mainosteksti on paljon puhuva ja samalla ällistyttävä: "Erityisen rakastettu Cornwell on Suomessa, jossa hänen italialaista ruokaa ja viinejä harrastava tohtori Scarpettansa on ratkonut murhia jo reilusti yli miljoonassa myydyssä kirjassa."

Miljoona myytyä kirjaa on hyvä tulos keneltä tahansa kirjailijalta, etenkin kun kirjan kuolemaa on ennustettu kymmenen vuotta. Suomessa on myös niin erinomainen kirjastolaitos, ettei tarvetta näiden kirjojen ostamiselle pitäisi juuri olla. Ellei niitä sitten osteta lahjaksi? Tai ellei sitten ole muitakin ihmisiä kuin minä, joille kirja on myös haluttava esine?

Patricia Corwellin kohdalla tulee kuitenkin mieleen, että nämä ostajat ovat hieman iskeneet kirveensä kiveen tai ainakin toimineet vain vanhasta muistista. Kuten minä. Scarpetta-kirjat olivat erityisen viihdyttäviä hieman alkupään jälkeen, mutta myöhemmin alkoi tulla kirjallista haparointia (luultavasti paradoksaalisesti siksi, että kirjailija yritti kohottaa kirjojen kirjallisia ansioita?). Nyt suunta näyttäisi olevan kuitenkin kohti parempaa. Kirjat ovat taas tarinavetoisia, eivät tuskastuttavan puisevaa pseudopohdintaa ja taukotilapsykologisointia.

Kuinka ollakaan, tässä Tomuksi ja tuhkaksi, 2014 (Dust, 2013) -kirjassa tavataan sarjamurhaaja, joka yllätys-yllätys kietoutuu myös Kay Scarpettan elämään. Kliseiltä ei siis vältytä. Mutta tarina etenee melko jouhevasti ja Scarpettan lähipiirikin saa taas mukavasti näkyvyyttä, vaikka jatkuvien kaksoismerkityksien ja piileskelyiden ja salaperäisyyden löyhyttely ovatkin hieman puuduttavia elementtejä. Cornwellin tapa brassailla ympäristön pikkutarkalla kuvauksella ja monenlaisilla muilla oudoilla yksityskohdilla saa minut nykyään suoraan loikkaamaan kuvailujen yli.

Yhtä kaikki, Cornwell tekee omaa kyntöuraansa tyylillään, ja hänellä on siihen sekä täysi oikeus että tottakai kanttiakin. Itse luulen, että kun saan tämän kerralla ostamani pinon kahlattua läpi, niin se alkaa sitten olla siinä?

Jo aika pitkään on ollut tapana brändätä kirjailijoita myös visuaalisesti. Kehitetään heidän nimestään logo ja kansimaailma. Scarpetta-kirjojen kohdalla on menty kloonivaiheeseen. Kirjan kantta katsomalla on aivan mahdotonta tietää, onko juuri tätä kirjaa vielä lukenut. Kannet ovat mitäänsanomattomia ja efektiä tehostavat kirjojen nimet, joista ei saa mitään otetta. Kirjojen selailukaan ei juuri hyödytä, koska ne muistuttavat äkkiseltään toinen toisiaan.

**********

tiistai 12. joulukuuta 2017

Heikki Harma - Tuula Kousa: Hector - Asfalttihippi

Voi kai sanoa, että tätä kirjaa on odotettu? Niin moni puolivillainen päiväperho sekä uransa alkupuolikkaalla taapertava julkkis on omansa maailmaan saattanut, että on oikeus ja kohtuus, että henkilö, jolla todella on uraa ja on kanttia ja on kerrottavaa, tekee sen myös!

Kyse on tietenkin Heikki Harman ja Tuula Kousan yhdessä kirjoittamasta Hector - Asfalttihippi (2017) -kirjasta. Ja odotus myös palkitaan.

Muistan hyvin, kun Hector jossakin haastattelussa 70-luvulla mainitsi olevansa tekemässä runokirjaa. No, sitä kirjaa ei sitten koskaan tullut, mutta Hector käsittelee senkin episodin tässä kirjassa. Syyt siihen, miksi runoja ei koskaan julkaistu.

Ja monta monta muutakin juttua, sukupolvikokemusta ja ilmiötä hän käy läpi, joita on todella helppo peilata omaan elämään, vaikka emme sananmukaisesti samaa ikäpolvea olekaan. Mutta kasvoin itse 60-luvun kulttuuriin ja kasvoin lukioiästä Hectorin lauluihin, joten nämä hänen muistiinmerkitsemät huomionsa ovat samalla omaakin historiaani.

Hector vähättelee turhaan, että nämä ovat vain satunnaisia mieleentulleita ajatuksia. Hän käsittelee hyvinkin tarkkanäköisesti ja selkeästi elämänsä eni vuosikymmeniä. Hirveän paljon on tarttunut muistiin!

Jos Hectorin naama ja paatos ärsyttävät, ei tämä todellakaan ole sinun kirjasi (ei sillä että Hector tässä mitenkään paasaisi tahi saarnaisi!), mutta jos näillä lauluilla on ollut mitään merkitystä ikinä, niin Asfalttihipistä irtoaa hyvinkin paljon.

Esipuheessa Hector toteaa kirjoittamisen takarajan tulleen vastaan, ja siksi tämän kirjan fokus on vuosissa 1947-79. Itselleni juuri ne ovatkin tärkeimmät Hector-vuodet, mutta epäilemättä hankin jatko-osankin käsiini. Kaikki älppärit yhä tallella ja keikkapaita kaapissa.

Hieno kansi, jossa on uskomattoman terävä Mikko Harman valokuva. Näitähän on myös hieman naureskeltu, ja laitettu riviin miesmuistelijoiden kirjojen kannet: mustavalkoisia naamakuvia kaikki tyynni. No, tämä on värikuva...

**********